Pauli Leinikki ja Markku Löytönen (toim): Kaikki AIDSista. WSOY 1993

Korskan kirjannimen huutoon vastaavat toimittajat eivät ole media- vaan tieteen ammattilaisia, toinen professori, toinen dosentti. Niinpä ei tekstistä löysiä löydy, eikä se silti ole rypistynyt tieteelliseksi hepreaksi. Selkeää tekstiä tukevat selkeät piirrokset, Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen kartografian laboratorion piirtäjän Pirkko Nummisen miellyttävän taidokasta jälkeä.

Täydellinen asiallisuus saa vain aavistuksenomaisen särön, kun pakollisen etupiiripienpropagandan pikkujalka pilkahtaa artikkelissa AIDS ja terveydenhuollon voimavarat, jossa Timo Rostila ja Pauli Leinikki tahtovat enemmän rahaa AIDS-tutkimuksen pussiin verraten sen saamia piskuisia määrärahoja tupakkatehtaiden vuosivoittoihin ja sotilasvarusteluun. Tämä vertailu pysyy kuitenkin hyvän maun rajoissa kasvamatta terveydenhuollossa valitettavan usein nähtyyn säkkiin ja tuhkaan pukeutuvaan teatraaliseen etupiiriulinaan milloin mistäkin kärsiviä potilaitaan kohti poliitikkoja ojennellen, jotka eivät tajua mihin virat ja määrärahat minne milloinkin kuuluisivat.

Vaikka kirjan sisältämät tiedot löytyvät nykyään tietysti muualtakin julkisen sanan piiristä, on teos maallikolle täyttää pässinlihaa. Se valottaa sopivan mittaisesti AIDSin nykytilannetta (viimeiset tiedot näyttävät olevan vuoden 1993 tammikuulta), sen historiaa, lääketieteellistä puolta (miten, keneen, missä ja millä todennäköisyydellä tarttuu, lasten AIDS, diagnostiikka, hoito, kulku, ennuste, yhteydenottotiedot testauspaikkoihin ja eri organisaatioiden ylläpitämiin kriisi- ja neuvontapalveluihin), yhteiskunnallisia kytkentöjä (prostituutio, huumeet, terveydenhuollon resurssit, poliittiset ratkaisut ja etiikka kuten kenet erotetaan, karkotetaan, vangitaan, pakotetaan testeihin). Lainsäädännöllinen puoli puuttuu. Se on vasta hiljalleen muotoutumassa Suomessa.

AIDSin eettiset kysymykset ovat ratkaisemattomia ja ratkaisemattomuudessaan tunteita kuohuttavia. Professori Timo Airaksinen (kts. myös Timo Airaksinen: Moraalifilosofia. WSOY 1987) kyselee muiden kiintoisan vaikeiden kysymysten ohella esimerkiksi onko AIDSin kantajan turvaseksiä harjoittaessaan kerrottava tämä eettisyyden nimessä kumppanilleen, vaikka tartuntavaara yhteisen edun nimissä onkin pieni. Missä on raja, jolloin positiiviset testitulokset on julkistettava? Kieltääkö tartunnan saaneen lapsen koulunkäynti luokassa jossa juuri sinun lapsesi on hänen vierustoverinaan? Mikä on yksilön ja hänen ympäristönsä ihmisoikeuksien tasapaino? Rohkaiseeko vastuuntunnottoman HIV-positiivisen hoito häntä yhä holtittomampiin tekoihin? Vallankäyttöä pohtiessaan on Airaksinen lipsahtamaisillaan haaveiluun: "Ihmiseen tulisi luottaa mahdollisimman paljon. Jokaisen tulisi kantaa vastuuta. Näin vallankäyttö ja pakotteet voidaan välttää" mutta realismiin havahtuen jatkaa: "ei ehkä kuitenkaan kokonaan".

Otsikkoaan ei kirja tietystikään voi vastata, eihän siinä kaikkea AIDSista ole, mutta kaikki maallikolle olennainen on, ja selkeässä muodossa. Käytännössä se siis täyttää kuin täyttääkin otsikkonsa lupauksen. Vaikka tutkimusrintamalla tapahtuu koko ajan, näyttää AIDS antavan niin kovan vastuksen maapallon parhaille tutkija-aivoille, että näin hyvä kirja säilynee ajankohtaisena käytännön tarpeisiin vielä useiden kuukausien, ellei peräti pidemmänkin ajan.

Markku Siivola