Carl Gustav Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia. Suom. Mirja Rutanen. WSOY 1985
Morris West: Maailma on lasista tehty. Suom. Ilkka Malinen. Tammi 1984
Colin Wilson: Piilotajunnan valtias C.G.Jung. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä 1985

Carl Gustav Jung - tiedustelija tuntemattomuudessa

Tiede edustaa ihmisille kahta tärkeätä asiaa: älyn loistaville käyttelijöille se on laillistettu ja syystä arvostettu menetelmien ja suhtautumisten valtatie suurempaan maailmantuntemukseen. Mutta se on myös intuitiovammaisille piilopirtti, jonne sopii kipittää taiteen epämääräisyyttä pakoon, kutsua omaa urautuneisuuttaan logiikaksi, omaa levotonta ennakkoluuloisuuttaan kriittisyydeksi.

Carl Gustav Jung (1875-1961) yritti turvautua tieteeseen. Kouluvuosien lähestyessä loppuaan hän paini yhä enemmän kahden opiskelusuunnan valinnan välillä. Tiede vai uskonto? Tieteeltä puuttui sisäinen merkitys ja uskonnosta puuttui empirismi. Hän kallistui tieteen puolelle.

Jung ei ollut silloin vielä löytänyt omaa ääntään, omaa vahvaa sanottavaansa. Hänen yksilöitymisprosessinsa oli vasta alullaan. Hän piileskeli tieteen suojissa enemmän kuin olisi tahtonutkaan - vielä senkin jälkeen, kun hän vuonna 1912 oli särkenyt lopullisesti välinsä Freudin kanssa.

Hän pyrki kiteyttämään näkyjensä ja visioidensa tulista laavaa ehkä liiankin pitkälle; työstämään sisäisen elämänsä runsautta liian pieniin puitteisiin, jonka vuoksi hän joutui taltuttamaan visioitaan loputtomasti kielen ja ajattelun ohjaksiin. Mutta eivät visiot niissä pysyneet ­ onneksi ­ vaan aina uhmasivat valmista muotoa.

Hän ei koskaan suostunut kokonaan luopumaan symboliensa ajatuksellistamisen toivottomasta ajojahdista, vaan loppujen lopuksi jäi jäljelle - tosin heikkona - tieteellisen selittämisen tarpeen virvatuli juoksuttamaan häntä ilmiömaailman loputtomilla soilla. Mutta hän sentään juoksi, juoksi loppuun asti - niin monet auktoriteetit ovat pysähtyneet jo elämänsä aikaisessa vaiheessa tieteellisen valheensa linnoituksiin elämän lentohiekan päälle.

Jungin pyrkimys löytää ankkuripaikka pohjattomuudesta näkyy mm. hänen mieltymyksessään selittää arkkityypit pysyviksi kiinteäarvoisiksi käsitteiksi. Tyyppiväite tällaisten kiinteiden käsitteiden kehittäjillä on, etteivät he suinkaan ole käsitettään kehittäneet, vaan vain löytäneet, joten se on siis luonnossa olemassaoleva tosiasia sinänsä. Psyykkisen alueen löytö ei kuitenkaan ole koskaan objektiivinen tosiasia, vaan löytäjänsä oman tajunnan rajoitusten seuloma ja muovaama murunen psyyken loputtomuudesta.

Jung on kuin tieteellisyytensä rotkon reunalta jo miltei vaakasuoraan tyhjyyden yli kallistunut jättiläinen tieteen nukkekodin pirstaleita vielä vaatteissansa. Hän ei kuitenkaan suostu irrottamaan lopullisesti varpaitansa tunnetun reunalta, vaan ampuu ajatuksen nuolensa juuri sen verran viistoon täydellisen mysteerin napakympistä, pitää järjen korkeushyppykilpailussa niin pitkään kiinni seipäästään, että minulla on koko ajan olo kuin urheilukatsomossa: Irrota jo, ettei rima putoa!

Toisaalta on kuitenkin sanottava, että Jungin varmimmankin äänen takaa kantautui aina sielun varoitus, joka saa selvimmän ilmaisun muistelmien viimeisessä luvussa:

Mistään en ole täysin varma. Minulla ei ole mitään ehdotonta vakaumusta - ei oikeastaan mistään.

Paljon hän urheillessaan ennätti. Hänen koottujen teostensa 18 osaa koostuvat yli puolestatoistasadasta erillisestä kokonaisuudesta. Hän loi tunnetut käsitteet kollektiivisesta alitajunnasta, ekstro- ja introverttisyydestä, synkronisiteetistä ja individuaatiosta, tutki 1920-luvun taitteessa mandaloita ja gnostikkoja, heittelipä vielä vanhojen alkemistienkin verkkoja koko 1930-luvun ajan visioidensa syvyyksiin, oli kiinnostunut joogan filosofiasta ja symbolismista, I Chingistä, Zen-buddhalaisuudesta ja suomeksikin käännetystä Tiibettiläisestä kuolleiden kirjasta (WSOY 1979). Hänen ystäviinsä kuului filosofeja, teologeja, mystikkoja, orientalisteja, etnologeja ja runoilijoita.

Parempi myöhään

Jungin syvempi uskonnollinen olemus ei suostunut litistymään hengiltä hänen tieteellisten kirjojensa määrän alle. Niinpä on tavallaan surkuhupaista, että aidoimman ja syvimmän Jungin tapaamme siitä kirjasta, josta vain muutaman pätkän hän itse kirjoitti: hänen muistelmissaan. Hänen oppilaansa Aniela Jaffé ne kirjoitti hänen kanssaan käymiensä keskustelujen perusteella. Jung ne sitten luki ja hyväksyi. Työ alkoi vasta nelisen vuotta ennen hänen kuolemaansa, vuonna 1957 hänen ollessaan jo 82 vuoden ikäinen.

Jung ei katsonut omaelämäkertaa tieteelliseksi työkseen, vaan puhui usein "Aniela Jaffén projektista". Hänen erityisestä pyynnöstään sitä ei liitetty hänen koottuihin teoksiinsa. Mutta juuri tästä omaelämäkerrasta tulisi Jungia tuntemattoman aloittaa. Silloin ei hänen tarvitsisi etsiä Jungin rikasta hahmoa tieteellisten naamioleikkien takaa niin kauan. Tämä elämäkerta ei ole ainoastaan filosofiselta anniltaan mielenkiintoinen, vaan sitä voi lukea kuin kiehtovaa psykologista dekkaria, yllättäviä käänteitä ja merkillisiä tapahtumia täynnänsä olevaa jännityskertomusta.

Muistelmiin kuuluu myös liite, jossa on otteita Jungin kirjeistä, hänen kuvauksiaan häneen vaikuttaneista ihmisistä, ote "Punaisesta kirjasta", koko hänen merkillinen kirjasensa Septem Sermones ad Mortuos (Seitsemän saarnaa kuolleille), jonka kirjoittamisen aloittaminen vasta rauhoitti hänen talossaan melskanneet ja koko perhettä häirinneet henget. Onpa vielä Aniela Jaffén kuvaus Jungin suvusta sekä hänen keskeisimpien termiensä selitysosa.

Jungin vaikutus

Toki Jung koko ajan kulki kohti yhä laajempaa omaperäisyyttä jo ennenkin muistelmiaan. Uusiutumisvoimaa riitti Jungilla aina. Esimerkiksi 76 vuoden ikäisenä hän kirjoitti omiakin oppilaitaan hätkähdyttävän tajunnanvirtatyylisen "Job saa vastauksen" (Otava, 1974), Jobin pyynnöstä Jumalan suojeluksesta Jumalaa vastaan, loistavan kirjoituksen pahan kietoutumisesta hyvään, vastakohtien yhtymisestä kokonaisuudeksi.

Vaikka hänen vuonna 1913 alkanut ja neljä vuotta kestänyt voimakkaiden sisäisten visioiden kautensa olikin se tulinen laava, josta hänen keskeisimmän työnsä kivi kiteytyi, sattuivat kaikkein voimakkaimmat ja todellisuuspitoisuudeltaan vahvimmat visiot vasta vuoteen 1944 - kuumehoureessa! Siinäpä rationalisteille miettimistä todellisuuden olemuksesta. Lopullisesti astuu Jung kokonaispersoonana esiin tieteellisen näyttämönsä taustaverhoista kuitenkin siis vasta 82-vuotiaana, kolme vuotta ennen kuolemaansa.

Jungin vaikutus psykiatriaan on vain pieni osa hänen kokonaisvaikutuksestaan, joka pääosin on levinnyt filosofian ja uskontotutkimuksen alueille. Parapsykologiankin tutkimusalueelle sattuivat hänen melkoisen monet kokemuksensa. Hänen synkronisiteettikäsitteeseensä sisältyy selvänäköilmiö. Hänen väitöskirjansakin liikuskeli samalla alueella: "Zur Psychologie und Pathologie sogenannter occulter Phänomene; eine psychiatrische Studie" (1902).

Vanha parafilosofi Colin Wilson uskaltaa kunnioittavan ihailevan suhtautumisensa lisäksi arvioida Piilotajunnan valtiaassaan Jungia myös freudilaisen perinnön raskauttamaksi psykologian ja tieteellisyyden valekaapuun turvautuvaksi helposti ärtyväksi, jankuttavaksi, omaa auktoriteettiaan tarvitsevaksi, joka ei uskaltanut paljastaa itseään kritiikin pelossa.

Wilsonia raskauttaa hiukan sama asia kuin Jungiakin: tiedemiesmäisyys, eräänlainen totinen vakavuus, myyrämäinen penkomismentaliteetti, jossa elämän virta pysäytetään, jotta sitä voitaisiin rauhassa tarkastella. Jungin sukulainen hän kyllä on kiinnostuksessaan tuntemattomaan, tekijä X:ään, kuten hän sitä omassa paksussa psyyken raja-alueiden tutkimuksen historiikissaan The Occult (Suom. Ovi tuntemattomaan) sitä nimittää.

On ikävää, että pinnalta katsoen tiedemiehen työ kuuluu tiedemiesten arvioitavaksi. Niin tietysti Junginkin, mutta se johtaa hiukan samaan kuin pianon paloitteleminen: musiikkia ei löydykään mistään.

Niinpä uskallan väittää, että mikä lie seikkailuromaanien kirjoittaja (suomeksi ilmestyneet ovat Vendetta, Kalastajan kengät, Suurlähettiläs, Peitenimi Salamanteri ja Terrorin vuosi) huithapeli Morris L. West ehkä onkaan, tekee hän omalla seikkailunomaisella eroottisella romaanillaan enemmän oikeutta Jungille ihmisenä kuin Wilson. Hän kehii kertomuksensa Jungin muistelmissaan (ss. 141-142) esittämän potilaskertomuksen ympärille.

Isänsä eroottisessa puutarhassa sukurutsankin kautta kasvatettu, tulevan miehensä vaimonkin tappanut, kaiken kokenut seikkailijatar, lääkäri ja huora, lopuksi Maria Magdaleenamaiseksi kirkastuva Magda Kardos von Gamsfield (Westin keksimä nimi. Jung ei tämän yhden päivän konsultaatiopotilaansa nimeä tiennyt.) käy yhden vuorokauden henkisen painin Jungin kanssa, jossa potilaan ja terapeutin välinen jaottelu käy merkityksettömäksi. Hän ja Jungin rakastajatar Antonia Wolff valottavat Jungin olemusta ihmisenä ja tiedemiehenä elävämmin kuin Wilson tai tieteellinen tutkielma.

Ottaahan West tietysti melkoisia vapauksia kuvatessaan esim. Jungin siemensyöksyn mekanismia painissa Gamsfieldin kanssa, mutta moralisteille se tekee vain terää. Hyvin on West Junginsa lukenut, koska hän ulkoisten seikkojen yhtäpitävyyden lisäksi tuntuu tavoittavan jotain keskeistä jopa Jungin hengestä ja hänen jumalasuhteestaan, sen läheisyydestä ja sen vajaaksi jäämisestä.

Jung ja Freud

Jungin vaikutus on ollut näkymättömämpää kuin Freudin. Hänen visionsa ovat aina olleet liian kauaskantoisia, liian syviä, jotta yleinen mielipide olisi häntä koskaan voinut ottaa lempilapsekseen kuten Freudia. Jung liikkui ylhäältä alaspäin; kielellisti näkymiään alempaan, tieteelliseen muotoon, ja saavutti tällä vapaaehtoisella pakkopaidallaan joltisenkinlaista suurempienkin piirien hyväksymistä. Freud sitävastoin rakenteli terävällä huomiokyvyllään Baabelin tornejaan, alhaalta ylöspäin, yritti käsittää kokonaisuutta palasista käsin, ja sellainenhan ei koskaan voi onnistua. Hän sattui historian sopivaan murroskohtaan, sillä eivät yksilöt koskaan omasta voimastaan yhteisöllistä muuttumista aikaansaa, vaan suuremmat yhteisölliset laineet sallivat muita älykkäämmän yksilön korkin vain hetkeksi pullahtaa pintaan kuohujensa keskeltä.

Jung ja Steiner

Jungia on verrattu Steiner-koulujen kautta Suomessakin melko tunnettuun antroposofian perustajaan Rudolf Steineriin (1861-1925). Jungin kokemusten laava, josta hän työnsä kiteytti, purkautui pintaan hänen ollessaan 38-vuotias, Steinerilla 35-vuotiaana, jolloin viimeksimainittu näki niin ulkoisen kuin aisteista riippumattoman sisäisen maailman sekä näiden kahden niveltäytymisen ehdot. Kummallakin miehellä oli parapsyykkisiä kokemuksia. Kummatkin kehittivät itselleen alitajunnan tutkimustavan (Jung: aktiivi imaginaatio; mielikuvitus, unien amplifikaatio eli vahvistaminen, ja piirtäminen ja maalaaminen alitajunnan ilmaisemiseksi), kummatkin palasivat henkiseltä retkeltään muuttuneen persoonallisuuden kera, kummatkin katsoivat elämän muodonmuutosten sarjaksi.

Kuitenkin, siinä missä Steiner näki itsenäisiä henkiolentoja, näki Jung alitajunnan projektioita. Jungia on syytetty mystikoksi, kvasilääkäriksi, uusgnostikoksi ja niin edelleen, mutta Jung painotti aina, että hän ei ollut filosofi vaan empiristi, joka pelkästään kuvasi niitä havaintoja, joita hän psykoterapeuttisen aktiviteettinsa eri vaiheissa oli tehnyt.

Lopuksi muutama katkelma Jungin muistelmien viimeisestä luvusta:

En voi muodostaa itsestäni mitään lopullista arviota, koska ilmiöt nimeltä elämä ja ihminen ovat liian suuria. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän olen ymmärtänyt tai tietänyt itsestäni tai tuntenut itseäni. ... Mitä epävarmemmaksi itsestäni minä olen tullut, sitä enemmän minussa on voimistunut tunne sukulaisuudesta kaiken kanssa. Minusta tuntuu tosiaan siltä kuin se vieraus, joka niin pitkään erotti minut maailmasta, olisi muuttanut minun sisäiseen maailmaani ja paljastanut minulle odottamattoman vierauden minussa itsessäni.