Virallisen psykiatrian erämaassa tapaa melko harvoin normista poikkeavia keitaanetsijöitä. Positiiviseen suuntaan poikkeavia. Eteisen peilin edessä itsensä inhoamista harrastava teologian tohtori Martti Lindqvist on yksi näistä kummajaisista. Meillä päin sanottaisiin, ettei mikään turha jätkä: Tampereen yliopiston terveydenhuollon etiikan dosentti, lääkintöhallituksen asiantuntija lääketieteen etiikan alalla ja kaikki. Hänen juhlavankalskahtava ammatillinen kaapunsa on arvovallan seireenilauluista huolimatta silti miellyttävän ohut. Se päästää melko paljon lävitseen totuuden auringon polttavia säteitä inhimillisyyden kirvelevään verinahkaan.
Olen kuullut Lindqvististä jo hyvän tovin; parikymmentä
vuotta. Muistan kiinnittäneeni huomioni jo silloin, oman nuoruuteni
sokeuden keskeltä, hänen sanojensa välistä pilkahtelevaan
ihmiseen. Hän on potilaan, köyhän, heikon, sairaan puolella
muuallakin kuin juhlapuheissa.
Kiihkoideologioihin sortumattomana joutuu Lindqvist tietysti ottamaan
"TV:stä tuttu"-sankarin, mainion Kenny Everettin kaltaista "And yet...
mutta toisaalta..."-asennetta, tarkastelemaan kaikkea kummaltakin puolelta:
älköön kasvissyöjälääkäri potilailleen
rehujansa pakottako, lestadiolainen apteekkari myyköön kondomeja
kuin siimaa (AIDS ja kaikki...), lääkäri tuikatkoon kuolemanuhan
edessä verta Jehovalaiseenkin. And yet... Ja passaako pasifisti rynnäkkökivääritehtaan
työläiseksi? - Sama toistuu hänen pohdiskellessaan niin
pienempiä kuin suurempia hoitoalan asioita. Hän lähenee
äärimmäisyyksissä käyneiden arvostamaa kultaista
keskitietä. Tai hänen sanoillaan ilmaistuna näennäisesti
toisinpäin: "Kaikki todellinen on joko hyvin pientä tai hyvin
suurta. Mikään keskikokoinen ei ole aitoa." Tästä muistuu
mieleeni katkelma C.G.Jungin kirjeestä
eräälle nuorelle oppineelle:
Olen riittävän paljon ja riittävän läheltä
seurannut tätä neuvottomuutta, toivottomuutta ja vihaa aiheuttavaa
hyväntahtoisuudesta noussutta rakkauden harhaa. Nämä taulunsa
voisi Lindqvist kyllä käydä noukkimassa pois sairaaloiden
seiniltä, vallankin kun itsekin kirjassaan puhuu pahuuden kieltämisen
vaarallisuudesta:
Selvimmin hän soveltelee etiikkaansa syntymän ja kuoleman käytännön esimerkeissä, joista jotenkuten voi arvioida, mitä seinää vasten hän asettuisi ammuttavaksi, jos tiukka paikka tulisi:
Sikiödiagnostiikka ehdottoman vapaaehtoiseksi. Ei mahdolliseen manipulointiin johtavaa vammaisrekisteröinnin "kohtuutonta" laajentamista. Tiukemmat kriteerit sikiöllä havaitun tai epäillyn sairauden tahi ruumiinvamman perusteella tehtäville aborteille.
Ei aktiivia eutanasiaa. Ketään itsemurhalle altista ei ole jätettävä rauhaan. Omaisille ei saa sälyttää vaikeita hoitoratkaisuja kuolevan potilaan suhteen. Yöpymismahdollisuus potilaan omaisille järjestettävä. Hoitajan on tuettava myös potilaan omaisia. Hoitajaa ei pidä pakottaa omantunnonvastaisesti uskonnollisen tuen antamiseen.
Vanhusten hoitoon resursseja, hoitopaikkoja ja läheisyyttä.
Alkoholistihoitoa ei tule rakentaa "itsehankitun sairauden" käsitteen
moralisoiville periaatteille ja raittiusjärjestöjen ei tulisi
hylätä avointa yhteiskunnallisen liikkeen ideologiaa ja myydä
itseään terveysvalistukselle ja terveydenhoidon järjestelmille.
Hoitajalla on ehdoton hoitovelvoite myös AIDS-potilaiden
kohdalla.
Olisin kaivannut Lindqvistiltä vieläkin "taiteellisempaa" otetta. Hän on yksi niitä harvoja julkisuuden keskustelijoita, jotka ovat panneet todellista itseään likoon, ovat elämän vereslihalla. Hänen teksteissään on aina ollut koskettava, inhimillinen, itse läpieletyn sävy, inhimillisyyden voima, jonka mielelläni näkisin vieläkin pelkistetympänä, vieläkin riisutumpana tämän kirjan määritelmistä. Määritelmä kutsuu helposti toistaan, ja niiden sumuverho alkaa silloin tiivistyä paljaan ihmisyyden eteen. Lindqvistin sielu on kypsä tulemaan pois eetikonkin kaavusta (vaikka ammattieetikkona jatkaisikin), viimeisistäkin määritelmien rippeistä. Mutta hyvä näinkin. Oma ruokahalunihan se tässä kasvoi hyvää saadessa.