Tuula Nores (toim.): Inhimillinen kasvu. Otava 1987

Elämänfilosofinen koostekirja on liukuhihnatavaraa. Se on helppo koostaa, lukea ja ehkäpä myydäkin. Vakioaiheita löytyy loputon määrä. Niiden nimet ovat yleensä juhlallisen tai dramaattisen sorttisia. Vaikkapa: Ihmissuhteiden ongelma. Yhteisönä elämisen ongelma. Elämisen ulottuvuudet. Yksinäisyys. Rakkaus. Totuus. Kuolema. Uskottomuus ja mustasukkaisuus. Jumala ja maailma. Aikamme stressi. Pudasjärven ufot.

Kooste tapaa olla yhteiskuntaintegroituneiden vaikuttajayksilöiden työesitenäyttely, heidän varsinaisen tuotantonsa lyhytmuotoinen mainos. Yhteiskuntakritiikki tapaa olla ketään suututtamatonta. Todelliset kapinalliset kirjoitelkoot vessanseiniin.

Peruskokoonpanon muodostavat lääkäri, filosofi ja pappi. Kuorrutuksen päälle voi vielä ripotella muutaman yhteiskuntatieteilijän, tuomarin, psykologin, opettajan, kirjailijan tai runoilijan.

Pituudeltaan kooste on tavallisimmillaan parinsadan sivun mittainen kahdeksan - viisitoista mielipiteilijää sisältävä sekoite, jolle kirjan toimittaja on antanut pääsuunnan: juoskaapas tuonne, ja sitten laukkovat kirjoittajat kuka enemmän tai vähemmän oikeasta suunnata vikuroiden oman luonteenlaatunsa mukaisesti. Juhlava otsikko helkytyttää joitain niin, että mieleen tulee Linnan itsenäisyyspäivän vastaanotto.

Koosteen hyvä puoli on aihekohtainen lyhyys. Kirjoittajat eivät pääse rönsyämään romaania aiheesta, jonka voi harkitusti sanoa kymmenen kertaa pienemmässä tilassa. Ennalta annettu yleisaihe saattaa antaa kirjoittajalle tarvittavan sysäyksen kirjoittaa itselleenkin uudesta hedelmällisestä tarkastelukulmasta käsin. Menevälle nykyihmiselle siitä on kaksi muutakin etua: nykypikaihmiselle yksi stoori per kahvitauko tai lähiöbussilinja kiitos, ja toisekseen se käy hyvästä alibista ko. bussissa istumiselle kainalosauvaisten käytäväseisojien tuijottelun ristitulessa.

Koostekirjan huonot puolet ovat samat kuin hyvätkin: lyhyys ja ennalta määrätty suunta. Lukijaa kohtaa Studerus Interruptus ennen kliimaksia seuraavan esiintyjän jo pullahtaessa sivun takaa esiin. Ennalta määrätty aihe on myös kuin Prokrusteen vuode: kaikki sullotaan samaan muottiin. Vaikutukselle alttiit kirjoittajat menettävät identiteettinsä ja päkistävät luonnolleen vierasta tekstiä tai ratkaisevat ongelman muuttamalla vanhoista jutuistaan vain tiettyjä avainsanoja.

Inhimillinen Kasvu on Suomen Kaupunkiliiton kouluttajan Tuula Noreksen kokoaman koosteen ylevä yleisnimi. Yhdeksän kirjoittajaa on tuottanut yhteensä kaksikymmentä lukua, kirjan toimittaja niistä kaksi. Ei aiheilla niin hirveästi ole inhimillisen kasvun kanssa tekemistä, toisaalta kaikki ihmisestä puhuminen voidaan tietysti katsoa inhimillisen kasvun edistämiseksi.

Martti Lindqvist kirjoittaa tietysti taas miehestä, tällä kertaa asiallisen hillitysti ja neutraalisti, jolloin esiin ei ikävä kyllä pääse hänen parhain puolensa; huumorintäyteinen peilinsä edessä itseinhoa harrastava hervoton pikkumies; TurhapuroTurboRambo, niin miehen kuin naisenkin puutarhassa mellastelija, hyvän ja pahan tiedon puusta omenia varasteleva, kummallekin sukupuolille ruusuja ja herjoja heittelevä. Suosittelen hänen viimevuotista kirjaansa "Miehen mittainen mies" (Otava 1986).

Hän kirjoittaa myös pinnallisen kehitysoptimismin ja todellisen kehityksen ehdoista, ihmisen tasapainoilusta itsensä toteuttamisen rohkeuden ja egoisminarsismin epäselvällä rajalinjalla, oman paikkansa rohkean ottamisen ja maailman loputtomuuden nöyrän tunnustamisen rajankäynnistä. Kolmannessa kirjoituksessaan, kirjan viimeisessä, hän kuvaa sateenkaari-ihmistä, joka sisältää kaikki värit, vahvuuden ja heikkouden. Sen kaunis runollisuus ei silti ammu yli vaikka helkyttelyä läheneekin, sillä Lindqvistillä on kuitenkin aina joku osa maassa. Jos eivät aina jalat niin isovarvas kumminkin.

Muistelen vallankin erästä omassa uniryhmässäni ollutta lääketieteen kandidaattia, joka kuvasi kuinka hän oli yrittänyt ymmärtää unen merkityssisältöä unifysiologisista tutkimuksista käsin aavistamatta vielä silloin tulleensa pahan kerran nenästä vedetyksi. Nenästä vetäjät eli unitutkijat eivät tietystikään itsekään tienneet olevansa samassa harhassa. Unta voi ymmärtää tietysti vain samoilla välineillä samoissa ulottuvuuksissa, joissa merkityssisältökin on.

...saattaisi sanoa unen ymmärtämisen olevan mahdollista vain tajunnallisuuden ja situationaalisuuden piirissä, ei kehollisuuden, jonka yliote lääketieteessä on johtanut medikalisaatioon, materiaalisen tutkimuksen autorisoimaan ja mytologisoituun lääketieteelliseen reliktiin; tutkimuskohteensa perusrakennetta vastaamattomiin hypoteeseihin ja tutkimusmenetelmiin, mytologiseen näkemykseen yhdentyyppisen (sinänsä tärkeän) tiedon ja vaikuttamisen prioriteettiasemasta kahden muun kustannuksella. Nämä kolme olemassaolon perusmuodon tasavertaista käsitettä kuuluvat keskeisesti Rauhalan kehittelemään olemassaolon analyysiin, jonka hän tässäkin kirjassa esittelee.

Vielä kolmaskin Rauhalan kirjoitus on mukana. Siinä hän ottaa tarkasteltavakseen ihmisen individualisaation eli yksilöitymisen / yksilöllistymisen ehtoja sivuten vallankin C.G. Jungia ja meditaatiota, josta viimeksimainitusta häneltä on hiljattain ilmestynyt lukemisen arvoinen idän ja lännen katsantotapoja silloittamaan pyrkivä näkemys (Meditaatio. Otava 1986).

Teologian tohtori, Suomen Akatemian vanhempi tutkija Heikki Kirjavainen kyselee, mitä tietä pitäisi ennen luonnon armoilla olleen mutta nyt luontoa manipuloivan ihmiskunnan kulkea, jotta se voisi elää näiden kahden äärimmäisyyden välissä; tasapainossa luonnon kanssa. Ihmisen itsekonstruoidun hillittömän täydellisyyteen pyrkimisen vääntyneisyyden juurten hän arvelee nousseen "renessanssin ajatuksesta, jonka mukaan ihmisen on toteutettava kaikki mahdollisuutensa", ja tämä täydellistymispyrkimys muuntuneena yleiseksi länsimaisen toiminnan motivaatioksi tuottaa teknologisen elämänmuodon vaarat. Vaihtoehtona tälle tekniikan täydellistymisen varaan rakennetulle ihmisiä sairauksilta ja muilta haitoilta turvaavalle suoritushumanismille hän näkee elämän varaan jättäytymisen humanismin. "Olisiko se fransiskaaninen?" kysyy hän lopuksi jättäen maallikkolukijansa ihmettelemään mitä se fransiskaanilaisuus sitten sisältää, mutta teologiveljiä se ei varmaan haittaa.

Valtiotieteen tohtori, fil.kand., professori ja dosentti Reijo Wilenius, tapaa johdatella sen verran usein puheensa antroposofiaan, että muu sanoma tahtoi päästä minulta karkuun kun jännitin, koska hän taas vetäisee antroposofian hihastaan, ja tulihan se, ensimmäisessä kirjoitelmassa seitsemännellä, toisessa kuudennella sivulla. Antroposofia sinänsä on korkeatasoinen ihmistiede, joten ei lainkaan ole pahitteeksi saada siihen hiukan tuntumaa Wileniuksenkin kautta. Myös Snellmania hän tapansa mukaan esittelee. Hän muistaa usein myös kirjan pääotsikon; inhimillisen kasvun, joka voi jatkua kaikkina ikäkausina päämääränään syventynyt omakohtainen arvotajunta. Itsekasvatuksen ja itsehallinnan perustana olevan itsetajunnan eli minätajunnan (eikä pelkän tajuisuuden) kasvun kautta kirkastuvat ihmisen totuudellisuus, esteettisyys ja eettisyys; kolme sarkaa luonnon ja yhteiskunnan maaperällä.

Filosofian lisensiaatti, psykoterapeutti Pirkko Siltalan kirjoitus luovuudesta jää värittömäksi. Toinen ja kolmas luku käyvät traditionaaliseen tyyliin läpi lapsuuden ja myöhempien vuosien kehitystä lähinnä psykoanalyysin ja E.H. Eriksonin psykososiaalisten kehitysvaiheiden näkökulmasta. Hänen neljäs lukunsa "Lasten hyvinvointi rakentaa huomisen" on puolueelliselta viikkolehtifraseologialta maistuva "hätähuuto" lasten puolesta, jossa viaton lapsi "unohdetaan" kaikin puolin häntä tukahduttavan yhteiskunnan byrokraattisiin portaisiin. Ratkaisutoive on maasta irronnut haave "huolenpidon taloudesta", jonka lähtökohta ei ole "äärimmäisen kilpaileva ja kateelliseen riistoon ja väkivaltaan perustuva kaupallisen arvon pakkotahti", vaan "ihmiskäsitys, jossa jokaisella ihmisellä olisi velvollisuus osallistua yhteisten asioiden hoitoon, pitää huolta myös toisesta ihmisestä kadottamatta kuitenkaan omaa henkilökohtaista intiimiä elämää, sen rajoja ja arvoja".

Kari Gröhn, Marita Paunonen ja Tuula Nores kirjoittavat työstä, johtajuudesta, työntekijästä ja naisesta työelämässä. Myös Reijo Wilenius kirjoittaa talouselämästä ja päätöksentekijän vaikeuksista, ja toiveikkaana näkee suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa merkkejä ihmiskeskeisemmistä tuulahduksista vastapainona 70-luvulla levinneelle tuotanto- ja koulutusputkiajattelulle.

Simo Koskinen ja Tuula Nores kirjoittavat vanhuksista, noista "hyvinvoinnin ihmisuhreista", jotka "joutuvat kokemaan terapiayhteiskunnan kauhuja". He puolustavat "vanhusten voimavarojen vapauttamista", ja "vanhustyön kimalluksen" löytämistä.

Kokonaisuutena jätti tämä koostekirja monen samankaltaisen lailla kovin laimean jälkimaun. Itsensä munaamisen akateemiset pelkokompleksit ja oman sivistyksen alleviivaaminen ilmenevät vesitetyissä jossitteluissa, obligatoris-artifisiellisti konstruoiduissa vieraskielisissä termeissä ja usein hyveeksi lasketussa muiden suulla puhumisen tarpeessa ("sejase toteaa sitä ja tätä" plus referenssit: jokaisen sivistyksellisen kirjoitelman pakollinen omaa lukeneisuutta tähdentävä ideainvarastusluettelo).