Tiedeuskovaiset! Hengellä höyräytetyt! Materialistit! Idealistit! Tunnevammaiset! Haihattelevat hupsut!

Kaksi suoraviivaista ideologiaa ei koskaan kohtaa toisiaan. Kaksi yhdensuuntaista suoraa ei koskaan leikkaa toisiaan. Viime vuosisadan puolivälissä syntyi tärkeä geometrian haara; epäeuklidinen geometria siitä oletuksesta, että nuo suorat leikkaavatkin toisiaan. Se oli mahdollista vasta sitten, kun ihminen oli valmis irtautumaan aistimaailman näennäisistä itsestäänselvyyksistä myös järjenkäytön alalla.

Teosofit, antroposofit, freudilaiset, jungilaiset, krishnamurtilaiset, uniin uskojat, transsendenttilaiset mietiskelijät, kristityt, ateistit, zen-buddhalaiset, kaikki he ja vielä lukuisammat muut hermostuvat heidän mielifilosofiaansa peukaloitaessa. Liekö riippumattomuutta olemassakaan?

Mistä syntyvät nämä loputtomat filosofiat ja tarinat tuonpuoleisista, Jane Sherwoodin automaattikirjoitukset, Lars Johanssonin usko astrologiaansa, Rodney Collinin telttakokoustasoinen hymistys Jumalan rakkaudelle, Irma Weisenin selvittelyt henkimaailman loputtomista ilmennyksistä? Ne syntyvät aina uudelleen, vaikka jokainen niistä puhuva lyhennettäisiin omaan kaulaansa asti ulottuvaksi? Seuraava sukupolvi on jo taas täydessä vauhdissa. Freudilainen lapsuuden heijastuma tai mikään muukaan selitys ei ulotu juuriin saakka. Juuret eivät ole selityksiä. Olennaisempaa kuin tulla tietämään, mikä mielipide on oikeassa, on tutkia kaikkia ihmismielen tuotteita. Vain siten näyttäytyy ihmiskunnan ajattelutapojen puun kokonaishahmo, ja parhaassa tapauksessa kiinnostus tuon puun juuria kohtaan herää.

Ydinfysiikka osoittaa materian yhtä huonoksi lähtökohdaksi maailmankuvalle kuin spirituellit tarinat henkisten tasojen ihmeistä. Päivätajuntamme osittuneisuus luo loputtomasti näennäisen kiinteitä lähtökohtia, joista versovat teoriat niin materian kuin hengenkin rakenteesta. Yhteinen nimittäjä on kadoksissa oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden, tieteen ja taiteen, uskovaisuuden ja ateismin taistellessa toisiaan vastaan. Missä yhtyvät eri ihmisten kokemisen muotojen näennäisesti yhdensuuntaiset toisiaan leikkaamattomat haarat yhteiseen runkoon, yhteiseen nimittäjään?

Ihminen kokeilee niin idealistista kuin materialististakin suhtautumista. Ne ovat suhtautumisia, asenteita, pinnallisia kummatkin. Toisiaan kohtaamattomat ajattelutavat ovat oire jähmeydestä, ylimääräisestä tekijästä sieluntilassamme. Ne eivät tiedä sielun epäeuklidiikan olemassaolosta; kolmannesta tavasta ajatella; totuudellisuuden puolueettomasta intuitiosta.

Irma Weisenin kertomukset erilaisista mediaalisista ilmiöistä on syytä lukea ensin. Hän on jo vuosikaudet kuulunut paraharrastajien klassikoihin, ja yllättää mukavasti yrittämällä nousta hengellä pistettyjen taisteluhaudoista edes jonkin verran ei-kenenkään maalle käyttämällä viidesosan kirjastaan sairaiden ja epäaitojen meedioilmiöiden kuvaamiseen. Näin on toivoa, että järkeensä tukahtuneet edes hiukan lukaisevat niistä sinänsä ehkä aidoistakin ilmiöistä, joihin hupsut sokeasti uskovat niitä kuitenkaan itse kokematta.

Sherwoodin kirja käy hyvänä johdatuksena siihen teosofistyyppiseen kuolemanjälkeisiä satuja kertovaan kirjallisuuteen, johon on sitä helpompi takertua, mitä lähemmäs kuoleman hetki tulee. Onko kuolemanjälkeistä elämää, on asia sinänsä, eikä meidän ratkaistavissamme. Ja sadut kuten mytologia yleensä eivät ole "vain" satuja.

Sherwood kertoo automaattikirjoituksellaan saaneensa eversti T.E.Lawrencelta eli Arabian Lawrencelta kirjan tekstin. Haamukirjoittaja, sanan varsinaisessa merkityksessä, kuvailee kuolemanjälkeisen elämänsä aikaa, ponnistelujaan eri henkisillä tasoilla, omia esteitään, ylpeyttään, epärehellisyyttään ja opiskelujaan muiden henkimuodossa olevien kanssa niistä vapautumiseksi.

Henkitasomaalailun seassa vilkkuu sinänsä aivan sympaattista jokapäivän psykologiaa, jopa rehellisemmässä muodossa kuin monet "maalliset" psykologisoinnit. Tältä vaikuttavat usean muunkin henkitasokirjan tekstit: ripaus naivismia, avoimuutta, moraalioppia, kristillisen uskon spirituelleja muunnelmia.

WSOYn "Uuden ajan ihminen" - kirjasarja näyttää keskittyvän yhä enemmän hengen alueille. Siihen kuuluu äskeinen automaattikirjoitusjuttu kuten aikaisempi sangen samankaltainen henkisatu; Peter Richelieun "Sielun matka", Meri Lehtisen yllättävän vapaahenkinen kehoterapioiden esittely, kiintoisa ja lukemisen arvoinen monen suomalaisen kirjoittajan koosteteos "Ehyeksi ihmiseksi" ja Fritjof Capran aivan erinomainen "Fysiikka ja Tao", joka näkee pitkälle ihmisten erilaisten kokemusmaailmojen yhteisiin juuriin.

Samaan sarjaan kuuluu myös "Elämän sateenkaaret", Kirliankuvauksen esittely, joka pyrkii hieman samaan suuntaan kuin Capra, tosin paljon vaatimattomammin, mutta miellyttävä tuttavuus tämä kirja kauniine kuvineen on, ei kuvien, vaan ennakkoluulottomaan järjenkäyttöön pyrkimisensä vuoksi. Aivan se ei onnistu, vaan halu johtopäätöksiin liian aikaisessa vaiheessa voittaa, mutta yleisotetta se ei pilaa. Elämänenergian etsimistä kuvaava historiallinen luku on myös mielenkiintoinen. Kirjassa ei juurikaan ole useimpien kirlianesittelijöiden tyyppihyminää pienten jumaliensa puolesta heidän yhdistäessään kritiikittömästi ihmisen auran, henkisen tilan ja kirliankentän. Kirjoittajat malttavat sentään todeta, että muuttujia on lähes lukemattomia, ja luettelevatkin niitä kymmeniä, joten kovin suoria johtopäätöksiä kirliankuvien väreistä ja niiden vaihtumisista suhteessa ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen tilaan ei voi vetää. Onpa kirjassa ohjeet omankin laitteiston rakentamista varten.

Tieteelliseen otteeseen pyrkii myös Lars Johanssonin Astrologian maailma, mutta laihoin tuloksin. Astrologia on yksi tavallisimmista alueista, joilla kriittiseen analyysiin kykenemättömyys kulkee tieteellisyyden kaavussa. Johanssonin teksti ei ole lainkaan yhtä painavaa kuin kirjan paksu ja kiiltävä paperi, joka tekee opuksen pienestä koostaan huolimatta hämmästyttävän raskaaksi.

Johansson turinoi höpöjänsä juuri senkaltaisella epämääräisyydellä, että herkkäuskoiset voivat nähdä itsensä joka horoskooppimerkissä. Astronomiset tiedot planeettojen fyysisistä ominaisuuksista on oletettavasti otettu mukaan, jotta muu teksti saisi oman osansa tieteen autorisaation hohteesta. Kirja on täynnä yleistyksiä, epämääräisiä mitäänsanomattomia tokaisuja, varmuudella esitettyjä täysin hillittömiä yhteyksiä. Ovatko esim. naiset sitä mieltä, että kuukautiskierto ja kuun kiertoaika ovat täsmälleen samat, jonka vuoksi kuun fysiologinen vaikutus on suurempi naisiin? Onko Johansson ollut poissa kansakoulun terveystiedonkin tunneilta? Kasviopin tunneiltako hän oppinut, että Merkurius hallitsee varreltaan pitkiä kasveja, joiden lehdet ovat hienoliuskaiset. Kun kuu aktivoi risaista alitajuntaa saattaa ihminen käyttäytyä demonisesti. - Sivu sivulta on teksti samanlaista järkyttävää mitäänsanomattomuutta.

Astrologian historiaa selvittelevää lukua on tutkittava varauksin. Johansson haluaa nähdä astrologiasta innostuneita joka käänteessä. Esimerkiksi C.G.Jung oli 1900-luvun muka huomattavimpia astrologian tutkijoita, joka sovelsi astrologiaa hoidoissaankin. Jos Jungia pystytään vääntelemään näin railakkaasti, niin Johansson voisikin luetella astrologian harrastajat suorilla otteilla väestörekisteristä.

Puhuessaan kuun ja auringonpilkkujen vaikutuksesta ihmisiin ja eläimiin sekä laajojen syntymäaikatutkimusten tuloksista, jotka viittaavat tiettyjen sairauksien ja ammattien keskinäisiin suhteisiin, välttyy Johansson siltä alkeelliselta väitteeltä, että nämä kaikki muutokset johtuisivat planeettojen vaikutuksesta. Hänellä on kuitenkin ilmeinen mieltymys vetää liian tiukkoja johtopäätöksiä liian ohuista aineksista. Koska hän itse nimittää kirjan tätä osaa puhtaasti tieteelliseksi, asettaa hän itse pilkun kritiikittömyytensä i:n päälle. Johanssonin kritiikkini ei kuitenkaan ole tutkimustarpeen, astrologisenkaan, kritiikkiä.

Ei ihme, että hän on sitä mieltä, että astrologia ilmentää uskonnollis-filosofista kykyä parhaimmillaan, että astrologia on universaalinen filosofia, kaikki sellaisenaan hyväksyvä kantaaottamaton analyysi ja että hyvin laadittu horoskooppi on korvaamaton neuvonantaja jokaiselle ihmiselle.

Lapsiuskonnollista puppukirjallisuutta puolimystisessä muodossa on tarjolla jos jonkinlaisten meditaatiomestareiden jalanjäljissä. Gurdjieffin ja Ouspenskyn vaikutteita on kuulemma Collinin profiilittomassa tekstissä, jossa harmonia, säteily, värähtely, aura, Jumala, ja rakkaus hehkuvat kuin teinitytön haaveellinen sieluntila. Hän ja Mestari ovat tietysti suurella alkukirjaimella kirjoitetut. Kyllä tämä lepertely on Gurdjieffin epäemotionaalisuudesta kaukana.

Pseudotieteily kuuluu kuvaan. Veri sekoittuu happeen ja aiheuttaa säteilyä. Pariskunnan alkuainehiukkaset vaihtuvat kunnes ne ovat tasapainossa keskenään, ja kun miehen ja vaimon kemiahiukkaset eivät enää vaihdu säteilyn kautta he kiinnostuvat toisista ihmisistä seksuaalisesti. Mutta: avioliiton ulkopuoliset suhteet riistävät sen kartuttamaa hienointa säteilyä ja aiheuttavat sielua heikentävää päinvastaista säteilyä. Ja naiset huomio!: "Vaimon ei pitäisi koskaan erota puolisostaan. Hänen täytyy arvata tämän ajatukset ja täyttää hänen toiveensa, vaikka olisikin väsymyksestä uupunut".

Ärtyisä suhtautuminen aiheuttaa meihin hapon kerääntymistä, joita on sitten eliminoitava vähintään kerran viikossa tunnepurkausten kautta. Ulkoinen puhtaus taas pitää ihohuokoset kykenevinä vapauttamaan näitä happoja, mistä on seurauksena parempi terveys.

Tällaisten pseudofaktoja pursuilevien ihmisen kielteisyydeltä silmänsä väkisin ummistamaan kehoittavien spirituellien pollyannismien parissa leikkivät näennäisen aikuiset ihmiset "seuraa johtajaa" - leikkejään.

8.4.84

Markku Siivola