Vesa Manninen: Tyydytys ja tyytymys. Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen julkaisuja. Kirjayhtymä 1993.

Psykoanalyytikko Vesa Manninen (43) miettii narsismin kohtaloita tyydytyksen tavoittelussa ja vähempään tyytymisessä. Kirjan ensimmäinen luku on psykoanalyysin puolustus joka esittelee psykoanalyysin väärinkäytön muotoja. Se sähköttää lukijalle viestin siitä että vaarat tunnetaan, joten niihin ei juurikaan tulla jatkossa sortumaan. Manninen käsittelee siinä psykoanalyysiä sen itsensä välineillä jääden näin psykoanalyysin noitapiiriin.

Järjestelmän sisäiset operaatiot kertovat vain järjestelmän osien suhteesta toisiinsa, eivät järjestelmän suhteesta muihin järjestelmiin. Hän on oppinut järjestelmänsä niin hyvin, että hänellä on varaa levolliseen mieleen. Se turvaa hallinnantunteen kaikissa tilanteissa. Ryhmän olemusta pohtivaa lukua voi laajentaa koskemaan myös psykoanalyyttisen opin ympärille syntyneitä ryhmiä, parhaimmillaan todellisuuden syrjässä pysytteleviä, pahimmillaan narsistiseen omnipotenssiinsa sulkeutuneita, jäseniään tiukasti kontrolloivia. Ryhmän tuki Manniselle heijastuu kaiken yläpuolella olevan viisaasti hymyilevän objektiivisen (objektiivisemman) näkijän tunnelmassa, samassa jonka tapaan hyvin usein oman järjestelmänsä sisäistäneissä ja sen elämänsä pääsisällöksi ottaneissa. Tämä synnyttää elämän ja sitä tarkkailevan väliin standardikäsitteiden anemisoivan kelmun. Potilaan sohvalla meuhkaamisen väliin tipahtelee analyytikon hiljaisen harkittuja lauseita, joita vastaan voi pyristellä vain se joka ei vielä ns. näe, kuten suorastaan hilpeässä tupakoinnin lopettamisen tuskia kuvaavassa luvussa.

Mannisen kirjoitustyyli on sujuva. Psykoanalyyttisesta ajattelutavasta kiinnostuneille maallikoille se on sopiva, ei hukuta sanomaansa monisatasivuisiin täysin itsensä sisälle käpertyviin teoreettisiin mongerruksiin, vaan saa puhkottua hengitysaukkoja ympäröivään todellisuuteen monien yleisestikin tuttujenkin tekstien analysoinnin kautta.

Kunnian narsismi on kohteena Robert Scottin retkikunnan kuolemaan johtaneen etelänaparetken muistiinpanojen analyysissä. Fallisuutta, narsismia, kastraatiota, oidipaalisuutta ja homoeroottisuutta vilisevässä luvussa todetaan Jumalan kärsivän horjuvasta narsismista ja analysoidaan vanhan testamentin Aabrahamin isätraumat.

Kaikkien ihmisenymmärrysoppien edustajien kehitykseen näyttää kuuluvan myös pakollinen kisällintyö jonkin kuuluisan henkilön sielunelämän analyysin muodossa. Oppiansa testaavat tyytyvät useimmiten teroittamaan kynsiänsä Hitlerin persoonassa, mutta Manninen hakee suurempaa tyydytystä lähtien kirjansa viimeisessä luvussa kalaan syvemmille Genesaretin vesille. Sieltä käsin näyttää Jeesus syvätraumaattiselta isätraumaansa narsistisesti puolustavalta masokistisiin ja sadistisiin keinoihin turvautuvalta opetuslapsiaan hävyttömästi kohtelevalta viekkaalta ja kärsimättömältä kansankiihottajalta. -- Manninen uskaltaa näin täynnä Pyhää Henkeä harjoitella kapinaa Isäänsä vastaan, vaikka vastustaja Pojalta vain näyttääkin. Kekkonen olisi ollut vähemmän silmiinpistävä uhri isätrauman alttarille.