Sigmund Freud: Ahdistava kulttuurimme. 75 sivua. Suom. Erkki Puranen. Prisma-tietokirjasto. Weilin + Göös 1972.

"Tätä kirjoittaessani minua selvemmin kuin koskaan ennen vaivaa tunne, että esitän vanhoja tuttuja asioita, haaskaan paperia ja kirjoitusvälineitä . . ."

Vanha, hieman murheellinen mies istuu luomansa rakennelman huipulla yksin epätietoisena keskustellen itsensä kanssa, asetellen kysymyksiä, vastaten, vertaillen, punniten, tarkentaen, hioen, viimeistellen, arvioiden, kannattiko kaikki tämä, olisiko ehkä jokin muu lähtökohta kuin psykoanalyysi ollut sittenkin parempi. Hänen lapsensa - psykoanalyysi - on lähtenyt maailmalle hänen seuratessaan sitä miettivin ilmein toivottaen sille hyvää matkaa.

Hän vaeltelee yksin oman ajattelunsa eristetyillä vainioilla kadoten miltei näkymättömiin psykoanalyyttisen aluskasvullisuutensa sekaan. Hänen maailmaansa johtaa vain yksi portti - psykoanalyysin teoria - ja portinvartijana - vanginvartijana - on hänen oman minuutensa rajallisuus, joka ei koskaan kokenut rajattomuuden aavistustakaan, vaan kutisti maailman mittaamattomuuden psykoanalyysinsa seulaan, selitti muiden äärettömyyden kokemukset vauva-ajan kaiken käsittävän minätunnon jäänteiksi, yritti tutkia uutta vain oman teoriansa puitteissa.

Kulttuurin vahvimmaksi esteeksi hän arvelee aggressioviettiä ja syyllisyydentuntoisuutta kulttuurin kehityksen ydinongelmaksi ja yrittää osoittaa kulttuurin edistysaskeleiden hintana olevan syyllisyydentuntojen kasvaminen ja näin onnen elämysten pienentyminen, kulttuurin kehityksen olevan Eroksen ja kuoleman, elämänvoiman ja tuhovietin välistä kamppailua. "Tuo kamppailu on kaiken elämän ydinsisältöä ja niinpä voidaankin kulttuurin kehitystä perustellusti luonnehtia ihmisen elämäntaisteluksi."

Tässä kohdassa on alaviite: "Tähän lienee lisättävä: joka välttämättömyyden pakosta on kehittynyt jostain arvailun varaan jäävästä kantailmiöstä". Tämä alaviite on yksi osoitus niistä rei'istä tuntemattomuuteen, joita Freud yrittää analyysin keinoin saada tilkityksi takertuen yhä tiiviimmin oman logiikkansa langoista kutomaansa verkkoon: saalistajasta on tullut uhri, elämän pohjattomuutta eivät minkään analyysin verkot tavoita.

Kirjasensa lopussa hän jää unelmoimaan kokonaisten yhteisöjen psykoanalyysista arvellen "jonkun varmaan aikanaan tulevan ryhtymään tähän uhkayritykseen ja alkavan kehitellä kulttuuriyhteisöjen patologiaa".

Tämä tutkielma vuodelta 1930 on Freudin viimeisimpiä kirjoituksia. Neljä vuosikymmentä myöhemmin voimme todeta tuon yksinäisen, hiukan surumielisen miehenvarjon kasvaneen jättiläismäiseksi vaikuttaen aikamme ajatteluun mitä moninaisimmin tavoin: tarvitsemme ilmeisesti aina jonkun toisen sokean elämänohjeita oman elämäntaitomme puuttuessa, vaikka Freud oman sokeutensa aavistaen sanookin: "Näin pettää rohkeuteni, enkä tohdi esiintyä profeettana muille ihmisille, vaan alistun siihen moitteeseen, etten pysty suomaan heille lohtua - sillä lohtua ja rohkaisua he kaikki kaipaavat, niin yltiöpäisimmät vallankumoukselliset kuin nuhteettomimmat hurskaatkin, kaikki yhtä kiihkeästi".

(kts myös: Sigmund Freud: Uni ja isänmurha ja Johdatus psykoanalyysiin)