Leo Pennanen: Käsialatiedon opas. 190 s. Toinen korjattu painos. WSOY 1983

Grafologia... maistuu ufologialle. Kynänjälki paperilla ei ole mystiikkaa. Mutta uskaltautuminen pohtimaan, mitä sen muodot voisivat kertoa, näyttää olevan. Sen verran sitkeästi grafologia yhdistetään astrologiaan, parapsykologiaan, mystiikkaan ja muuhun asiaankuulumattomaan.

Sama kohtelu on tullut monen muunkin tutkimus-, hoito- ja diagnostiikkamenetelmän osaksi. Selvimpiä esimerkkejä lienevät hypnoosi ja akupunktio. On helppo tajuta, että ei hypnoosin arvo terapeuttisena apuvälineenä muutu siitä miksikään, jos sen seitsemät helppoheikit tekevät sen avulla uhrejaan naurunalaisiksi pitkin estraadeja. Samoin ei käsialan tieteellinen tutkimus muutu miksikään kaikennäköisistä postimyynti- ja viikkolehtianalyyseistä ynnä muusta hauskanpidosta, joka grafologiaa tieteenä on varmaan paljolti huonoon huutoon saattanutkin. Akupunktion kohdalla saatoimme nähdä, kuinka suhteellista on eri asioiden arvostus. Kymmenen vuoden takainen itämainen humpuuki onkin yllättäen vaihtunut vakavaksi hoitomenetelmäksi.

Suomessa ei paljoa ole tapahtunut. Yli puoli vuosisataa sitten kirjoitettiin pari kirjasta. Arvo Lehtovaarakin näyttää vuonna 1934 kirjoittaneen tieteellisen tutkielman. Vuodelta 1960 löytyy jopa tohtorinväitöskirja, Päivi Oinosen "Huono käsiala psykologisena ongelmana", jossa sivuttiin mm. yhdeksää grafologista teosta. Muutama viikkolehtigrafologi näkyy julkisuudessa, yksi heistä, valt.maisteri Osmo Oksanen alias Kosmos, on hiljan kirjoittanut aiheesta kirjankin. Yksi psykologian gradu on tehty, toista yritetty ehdottaa.

Katsotaanpa grafologiaa maallikonkin järkeen käyvältä kannalta:

Liike: Maalari on usein tunnistettavissa taulujensa tyylistä. Samoin kuvanveistäjä, säveltäjä... Tiedämme ihmisten elehtivän ja ilmehtivän, kävelevän, istuvan, käyttävän käsiensä eleitä sangen tarkoin juuri heille tyypillisellä tavalla, eivätkä he tätä tapaa voi muuttaa kuin hetkellisesti tietoisesti ponnistaen. Kuinka eivät nämä ominaispiirteet saattaisi heijastua vielä kirjoitusliikkeisiinkin?

Symboliikka: Tiedämme kaikki symboliikan voiman: hengen ja taivaan sijoitamme ylös, menneen ja itseensäkääntyneisyyden vasemmalle. Kuinka olisi mahdotonta, ettei myös kirjoituskenttä voisi näitä heijastaa?

Tiedämme käsialojemme ajautuneen eri suuntiin samasta kaunokirjoitusmallista ilman tietoista muutosaietta. Kirjoituksemmme päähahmo säilyykin sen jälkeen hautaamme saakka. Sattumako tai jokin puhtaasti ruumiillinen tekijä sen sellaiseksi muovaa?

Entä psykologit? Eikö Wartegg ole vielä hämärämpitulkintainen, liian laajalle alueelle hajoava? Jos siitä on kerran saatu selville suurten alkututkimusten jälkeen keskimääräiset standardit ja tyyppipoikkeamat suhteutettuna havaittuihin sielullisiin häiriöihin, eikö silloin samanlaisen työn jälkeen saada yhtä paljon irti myös käsialasta?

Seitsemän vuotta myytiin kirkkoherra Leo Pennasen kolmannen grafologiakirjan ensimmäistä painosta. Tämä toinen näyttää melko muuttamattomalta, mitä nyt on 78 käsialanäytettä sijoitettu kirjan keskelle ja suurennettu kooltaan, ja Pennasen esipuhekin on uusi.

Pennasen oppi-isä-painopiste näyttää sitten 40-luvun "Käsiala kertoo" ja "Käsiala - ihmisen kuvastaja" - kirjojen vaihtuneen saksalaisesta filosofi Ludwig Klagesista (1872 - 1956) ja sveitsiläisestä Max Pulverista Hampurin yliopiston professori Rudolph Pophalin (1893-1966) ja niinikään saksalaisen hallintoneuvos Heinrich Pfannen selvittelyihin aivokeskusten vaikutuksesta käsialaan.

Pennanen muistuttaa kyllä intuition tehokkuudesta, mutta myös sen ei-tieteellisestä todistamattomuudesta. Niinpä hän uppoutuu Pophal & Pfannen neljään kirjoitustyyppiin tai tyyppirykelmään: pallidaarinen, striaarinen, subkortikaalinen ja kortikaalinen jakaen viimeksimainitun vielä eettiseen, loogis-teoreettiseen ja esteettiseen.

Tässä hän menee liian pitkälle. Halutessaan karsia grafologiasta kaiken mystiikan hän karsiikin liikaa ja laskeutuu liian suurista kokonaisuuksista liian pienten yksityiskohtien mystiikkaan. Tunnettu aivofysiologimme Matti Bergström tekee samanlaisen silmänkääntötempun: vetää liian pienistä ja epämääräisistä tekijöistä liian korkean tason johtopäätöksiä. Aivokeskuksista ja niiden välisten suhteiden heijastumisesta kirjoitusliikkeeseen ei kertakaikkiaan ole mahdollista vetää niin suoria johtopäätelmiä. Ne ovat kaikessa materiaalisuudessaankin tällaisessa kirjassa vain hämääviä ylimääräisiä rasitteita, mikrotason neutraaleja nimityksiä ilman kuvaannollisuutta, persoonallisuuden kuvailemiseen täysin niveltymättömiä sanoja. Ne eivät hiukkaakaan auta, päinvastoin. Ne estävät maallikkoa selkeästi käsittämästä, mistä oikein on kysymys. Pennasen aikaisempi kirja ei toiminut tällä tavoin hänen omia tarkoitusperiään vastaan.

Perustutkimus on tietenkin aina paikallaan, siksi kuuluvat P & P:nkin mietiskelyt asiaan, mutta johtopäätökset on silloin pidettävä kurissa tai ainakin riisuttava niiltä enemmän totuusarvoa. Grafologian käytäntöön sovellettavuuden kannalta on tutkimuksessa pitäydyttävä saman kompleksisuus- ja havaintotason omaavien muuttujien käsittelyssä. Muuttujien on toisin sanoen oltava enemmän yhteismitallisia ja enemmän välittömällä havainnoinnilla analysoitavissa olevia. Niinpä käsialaominaisuuksia tulee suhteuttaa pikemminkin muiden psykologisten testien ja kliinisen havainnoinnin antamaan tietoon, nivellettävä se muihin jo tuloksia saaneisiin tutkimusmenetelmiin. Toissavuonna julkaistussa juuri nyt suomeksi ilmestyneessä H.J. & M. Eysenckin psykologiaa esittelevässä "Kuka olen"-kirjassa, näyttää edellinen, Suomessakin jo melko hyvin tunnettu Lontoon yliopiston psykiatrisen tutkimuslaitoksen professori olevan sitä mieltä, että käsiala-analyysi painii samassa sarjassa luotettavimpien persoonallisuutta mittaavien menetelmien kanssa.

Mikään tutkimus ei tietenkään paljasta virtuoosien salaisuutta. Minkä tahansa alueen armoitettujen taitajien suorituksiin pystytään vain kokonaisvaltaisen elämyksen, intuition ja inspiraation kautta. Sen taidon antamaa ilmiöanalyysin tai pikemminkin synteesin hienojakoisuutta ei ilmeisesti voida jäljitellä tai toistaa analyyttisin keinoin.

Viittaan lopuksi kritiikkini otsikkoon. Sitä Pennanen kaipaa. Se ei varmaan ole merkittävästi parempi tai huonompi kuin muutkaan nykyisin käytössä olevat psykologiset tutkimusmenetelmät, vaan persoonallisuuden ilmaisurikkaudessaan täydentäisi ehkä myös suomalaisen psykologin tutkimuskapasiteettia. Grafologiaan hurahtaneiden hurmoksen ei tule antaa haitata tätä neutraalia selvitystyötä. Tässä alkaa olla jo kiire, ettei ylenpalttinen grafologiatraditiomme pääse katkeamaan, kun Pennanen on jo kovin vanha mies, eikä hänen mittaistaan näy vielä toista.