Leo Hildén: Hypnoosi - parantava vaihtoehto. Otava 1987

Kaksikymmentäviisi vuotta siitä on vierähtänyt kun teini-ikäinen tukkani pystyssä Jarl Fahlerin hypnoosikirjaa kellarikämpässäni luin. Mikäpä oli tukan pystyssä olla, sillä Fahler oli varmaan maamme tunnetuin parapsykologian tutkija, ja tämä nuorten mieliä kiehtova alue näkyi tietysti myös hänen hypnoosikirjassaan, vielä selvemmin tietysti hänen Parapsykologia-klassikossaan.

Leo Hildén, maamme tunnetuin hypnotisoija - Hakasalon alias Olliver Hawkin jälkeen - on toista, ettei peräti vastakkaista maata. Vastakkaisuus näkyy myös siitä, missä hypnoosin raja kulkee: Tieteellinen Hypnoosi ry:n, johon hän itsekin on pitkään kuulunut, hän kyllä mainitsee, mutta ei "Jallen lafkaa"; ei-niin-akateemista Suomen Hypnoosiyhdistystä, joka kohta parinkymmenen vuoden ajan on kouluttanut rentoutusopastajia ja suggestoterapeutteja.

Tavanomaisen historiakatsauksen jälkeen esittelee Hildén psykiatrisia, psykologisia ja fysiologisia hypnoositeorioita sijoittuen itse lähinnä psykoanalyysisukuisten ideologioiden ja oppimisterapioiden väliselle akselille. Kun hän sen jälkeen kertoo paljon esimerkkejä 70.000 hypnotisointikertansa varrelta, on tuloksena vankka selvitys hypnoositutkimuksen keskeisimmistä nykyisistä teorioista, joiden oikeus ja oikeutus käyvät hyvin ilmi käytännön esimerkkien valossa, vaikka lukija ei aivan hildéniläismallisia ajoin melko railakkaita psykosomaattisia (psyyke syy, ruumiin sairaus seuraus) johtopäätöksiä sairauksien luonteesta vetäisikään. Käytännön hedelmistä hypnoosi tunnetaan; potilaan parantuminen on pääasia, ja vanhana asialleen paneutuneena konkarina hän kertoilee aivan mielenkiintoisista hoitotapauksistaan mitä erilaisimpien psyykkisten ja ruumiillisten vaivojen tiimoilta.

Asialleen uskollisille suotakoon hiukan yliampuvatkin selitykset oman menetelmän pussiin, kuten Hildéninkin halu nähdä Jeesuksenkin ihmeteot liittyvänä "kiinteästi suggestion rajattomaan valtakuntaan". Löytyneekö ammattihypnotisoijaa joka ei muutamaa pinnaa kuljettaisi kotiin vertaamalla Jeesusta hypnotisööreihin? Ja kukapa ei kaipaisi oman menetelmänsä leviämistä laajemmallekin? Sitä haluaa Hildénkin, ja ilahtuu kun arvelee kiinnostuksen olevan kasvussa. Suomen psykiatrikunnan hän katsoo olevan "muusta maailmasta" jäljessä, se kun ei osoita hypnoosille enempää arvonantoa. Hän toivoo kiinnostuksen hypnoosiin olevan kestävää. Ei ole. Menetelmäsidonnaiset kiinnostuksen väreet eivät ehdi levitä yhteisön pinnalla kuin muutaman vuoden tai kymmenen vuotta ennen kuin ne hukkuvat muiden aaltojen alle.

Sosiofilosofiselle alueelle Hildén ei kuitenkaan kovin pitkälle uskaltaudu hypnoosin ja "tavanomaisen" tilan yhteyksiä hakemaan, vaan pysyttelee enimmäkseen yksilöpainotteisissa teorioissa. Hän on terapeutti eikä kokeellisen hypnoosin tajuntateoreetikko. Hypnoosi-ilmiöiden tarjoaman herkullisen mahdollisuuden filosofoida päivätajuntamme harhoista hän jättää suurelta osin käyttämättä.

Vaikka Hildén on käsitellyt tätä aihetta vain lyhyesti, paneudun siihen itse hieman perusteellisemmin, sillä se on hypnoosin alueella toisiaan vastaan taistelevien ideologioiden aktiivinen murtopinta, ja tällaisten kohtien tarkastelulla voidaan koko teos ja sen kirjoittaja sijoittaa paremmin suurempiin puitteisiin.

Hypnotisoijan kannanotto sivupersoonailmiöihin on aina mielenkiintoista tutkailtavaa. Sillä alueelle joutuu kulkemaan kieli keskellä suuta, ettei akateeminen maailma murahda. Toisaalta ei Hildén ole akateeminen.

Hän valitsee sanansa huolellisen neutraalisti: ei jälleensyntymäilmiön suoraa teilausta, vaan kuin ohimennen ilmiö todetaan potilaan tämän elämän ongelmien projektioiden näyttämöksi. Vaikka hän itse kertoo parit muhevat esimerkit omien potilaittensa "aikaisemmista elämistä" hän ei ota pohdittavaksi jälleensyntymäteoriaa tai muita mekanismeja.

Kulttuurimme todellisuuskäsityksistä paradigmansa hahmottavaa julkistutkimusta ole lupa hätyytellä sen vakio-oletusten ulkopuolisilla ideoilla. Tämä on täysin ymmärrettävä asiaintila, eikä muutoin voisikaan olla. Tieteellisessä maailmassa, johon Hildénkin haluaa kuulua, ei sivupersoonailmiöihin ole lupaa käyttää Occamin partaveistä; olettaa että asia on se miltä näyttää; tutkia yksinkertaisinta hypoteesia. Tämä on ristiriidassa tieteen avoimuuden ihanteen kanssa. Ihanne on vain ihanne, eikä koskaan vastaa todellisuutta. Niinpä ei ole julkistieteellistä lupaa olettaa että sivupersoona on se miltä näyttää, eli muistikuva todellisesta reinkarnaatiosta, vaan jotain muuta.

Saman ilmiön käänteisenä näkee jälleensyntymään uskovissa: kokemuksesta tiedän että Hildénin kertomat esimerkit käyvät täydestä kuin väärä raha, ja neutraaliin avoimenaoloon pyrkivää pidetään "meidän leiriin" kuulumattomana ylikriittisenä kyynikkona. Kumpikin suunta ehättää liian pienillä eväillä loppupäätelmäänsä. -- Mitä Hildén mielensä paraatioven takana mm. vanhana Buddhistien Ystävänä sivupersoonista ja reinkarnaatiosta ajattelee, sitä en tiedä, eikä se tieto kirjan sisällön julkisuusehtoihin kuulukaan.

Hildénin teoksen klassisasiallisen turvallinen ja tavanomainen profiili on hyvä näin. Tässä suhteessa on hänen tietopitoinen kirjansa hypnoosista kiinnostuneille niihin ensimmäisiin luettava.

Markku Siivola

(kts myös Reima Kampman: Ihmisen rajat - miksi hypnoosi parantaa, ja Paul McKenna: Hypnoosi: Miten se toimii ja miten sitä käytetään)