"Minun vikani on siinä etten pidä ihmisistä. En vain tahtoisi heidän kärsivän."

Yöhoitaja-kirjan hempeä kansi hämää. Sen sivuilta ei löydykään herooisia tekoja, ei kiihkeänä sykkivää rakkautta hoitajien ja lääkäreiden välillä, ei juonittelua, ei mustasukkaisuusdraamoja. Ei myöskään ruotsalaisen hej hej jättebra-yhteiskunnan vaikka-hampaat-irvissä-ymmärtämisen demokratiaa.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja, niin myös hänen chileläinen miehensä. Koska hoitajien pitää vaikka-hampaat-irvissä-ymmärtää, niin mihin tuo nainen sitten kuuluu? Kommunisteihin!? - kyllä ja ei. Hän lähtee miehensä kanssa marssimaan Varsovan liiton Tshekkoslovakian miehityksen kymmenvuotispäivän mielenosoitukseen punaisten lippujen taakse, kommunisteihin vain joutuakseen pikkuryhmien kiistojen keskelle.

"Tajuamme molemmat, että olemme väärässä paikassa."

"Me olemme väärässä joukossa vaikka menisimme mihin."

"Eikö sen sijaan voisi uskoa solidaarisuuteen? Eikö siihen voisi uskoa niin lujasti että se lopulta on ainoa olennainen asia? Myötätunto, solidaarisuus ilman rakkautta - eikö siinä olisi mahdollisuus? Ainakin meille jotka emme rakkauteen usko."

Causa socialis - kirjan alkuperäinen ruotsalainen nimi - sosiaalinen tapaus. Tämä kuvaa sisältöä paremmin kuin suomalainen romantiikkaa lupaava julkisivu. Surkeiden sosiaalisten olosuhteiden sairastuttama sellaisia ovat hänen osastonsa potilaat melkein kaikki. Elämässä ja elämään väsyneitä monet. Säälittävyyttä, jota ei käy enää peitteleminen. Tunnelmaa, jonka tavoittaa miltei jokaisen sairaalan vanhusten osastoilta; rappeutumisen nöyryytystä ja kuoleman odotusta.

Kirjoittaja sairastui syvään depressioon kaksikymmenvuotiaana. Mutta diagnoosi on väärä. Hän ei sairastunut depressioon, vaan suruun; suruun maailmasta, ihmisten keinotekoisuudesta ja tyhjyydestä - tai tervehtyi. Kirjan ehkä tiivistetyin elämänfilosofinen ydin löytyy loppusivuilta hänen kuvatessaan kuinka suru päättyi:

"Ihmiset sanoivat että olin parantunut. Itse minä ajattelin, että minua oli petetty. Ei silti ettenkö olisi ollut siitä onnellinen, että se pimeys oli hälvennyt. Päinvastoin. Mutta minusta tuntui kuin tämä terveenä oleminen oli kuin joku suojaava kalvo silmien päällä. Niin että kaiken näki kuin sumussa. Ettei nähnyt oikein tarkkaan.

Ja minua kalvoi se hirvittävä epäilys, että silloin kun olin sairas - kuten sitä nimitettiin - näin ympäröivän maailman sellaisena kuin se oikeastaan on.

Ja yhä edelleen, enemmän kuin kymmenen vuotta jälkeenpäin, saattaa minuun iskeä sama epäilys. Silloin keskeytän kaikki askareeni ja tunnen omituista levottomuutta - niinkuin olisin jonkun ihmeellisen ja kammottavan salaisuuden jäljillä."

Ei ole ihme, että hän vuonna 1979 kirjallaan voitti ruotsalaisen kustantamon romaanikilpailun, jonka aiheena oli "Minun arkipäiväni".

Henry Denkerin "Kohtalokkaan diagnoosin" hempeä kansi taas ei hämää. Sisältö on juuri sitä roskaa, mitä kansi ah niin kauniine naispotilaineen ja syvälliskatseisine valkotakkisine lääkäreineen lupaakin. Takakansi täsmentää vielä:" ...lääkäriromaani, jonka keskeisinä teemoina ovat elämä, kuolema ja rakkaus". Sisäinen tyhjyys korvataan ulkoisella dramatiikalla. "...keskellä sodan kuohuvaa pyörrettä .. rakastuu häneen vanhan miehen kiihkeällä toivottomuudella ... Maria vaistoaa, että miehellä on salaisuus, joka on heidän rakkautensa esteenä, mutta päättää odottaa sitä päivää, jolloin mies on ikuisesti hänen..." - Tämä lainaus oli kyllä kirjan etuliepeestä toisen kirjan mainoksesta, mutta hengeltään kuvaa hyvin tätä kohtalokasta diagnoosiakin.

Tarinan sankari, lupaava nuori komea gynekologi, taitava leikkaamaan kuin mikä, ottaa sydämen asiakseen kauniin nuoren potilaan - ottolapsi muuten hänkin - puolustamisen tarinan pääsikaa, sairaalan ylilääkäriä, vihattavaa auktoriteettia vastaan, joka tytöltä turhaan napsi kummatkin munasarjat pois. Tyttö yrittää sen vuoksi itsemurhaa, koska naimisiinmeno oli juuri edessä, ja sulhanen alkaakin maallikkokäsitystensä vuoksi perua naimakauppojaan, ja sankarin isäkin kuolee vanhuuteensa siinä sivussa juuri kun sankarimme sattuu olemaan paikalla.

Pääsika on vuosikaudet rillutellut leikkaussalin ylihoitajan kanssa, joka ensitapaamisen aikoihin "...oli juuri toipunut pitkästä ja traagisesta rakkaussuhteesta nuoreen apulaislääkäriin, joka oli kuollut oman käden kautta lääkeaineen liika-annostukseen eräässä sairaalan varastohuoneessa..." Pääsialla on erityinen himo olla näyttämön tähti ja samalla ansaita hyvin leikkelemällä työkseen naisten kohtuja, vaikka patologien mukaan ei aivan niin pitkälle tarvitsisi aina mennäkään. Tarina kiihtyy, komea apulaislääkärimme joutuu avoimeen selkkaukseen sairaalan kanssa ja kymmenillä sivuilla vellotaan kirurgien keskinäisessä oikeudenkäynnissä mustavalkoisia huudellen. Sankarin jo jouduttua häviölle kääntää hänen psykiatrian apulaislääkärityttöystävänsä tilanteen kuitenkin hänelle voitolliseksi siitä huolimatta, että sairaalan musta ja rotunsa vuoksi niin paljon vaikenemaan joutunut apulaisylilääkärikään ei häntä voinut auttaa puolustuspuheestaan huolimatta. Lopussa on taas kaikki hyvin. Potilaamme saa kuitenkin miehensä, sankarimme pääsee apulaisylilääkäriksi ja paha pääpiru erotetaan, ja kirjan viimeisen sivun leikkauksessa säihkyvät jälleen kasvosuojuksen takaa leikkaussalin hoitajan - joka siastaan valheiden paljastuttua vihdoin pääsi eroon - "syvät ja tarkat tummat silmät".

On paljon ihmisiä, jotka eivät lukisi mitään, jos tämänkaltaisia mustavalkoisia hyvä/paha-kirjoja ei olisi. Pituutensa vuoksi tämä tarina ei olisi mahtunut Harlekiini-sarjan kauniiden Jaguarinomistajien maailmaan, jossa lääkäri on lääkäri on lääkäri. Valkoinen takki mustan dramatiikan taustaa vasten ei jätä päiväunelmoijaa epävarmaksi samaistumisensa jaloista kohteista.