Kalevan kulttuuritoimitus pyysi kritisoimaan Timo Niirasen teoksen kiireesti, koska "aihe on ajankohtainen". Vajosin heti kosmofilosofisiin mietelmiini todeten tämän kiireellisyyden paikkansapitävyyden ainakin muutama miljoona vuotta taaksepäin, todennäköisesti myös eteenpäin, "jos ne ei sitä ennen heitä meitä sienellä". Myöhemmin kuulin toimittajalta, että siellä kaukana Suomen puolella (kirjoittelen tätä Göteborgissa, jossa nykyään majailen) on asiasta lehtiin todella raapusteltukin ja radiossakin mainittu.

Kehittäneekö evoluutiokaan meidät seksuaalisuutemme kokonaisnäkemykseen, piru häntä ties, ehkei hänkään, heilutellessamme tietoisuutemme säröilleitä saunalyhtyjä mörköjen ja titaanien yössä, miinakentillä, maatuskanukkien sisällä, kaikkialla missä todellinen seksi meitä piileksii. Niinpä kirjoitan kiireesti armon ja armottomuuden vuonna 1986 ilmestyneistä kirjoista, joiden kritiikki näkee päivänvalon vasta seuraavana vuonna, mutta uskon ettei ajankohtaisuus siitä kärsi. Ihmisressukoiden särkyneiden peilien sirut viiltävät ensi vuonna kuten tänäkin vuonna siitä riippumatta, mitä kirjoitetaan tai ei kirjoiteta. Lastenhuoneiden rakkauslaulujen sanat ovat aina vääriä, epäajankohtaisia, eivät ne titaaneita voita. Seksi tai rakkaus, mitä eroa niillä on?

Kutsutaanpa Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1982 kirjastaan "Miten ennen asuttiin" saanut fil.lis. Timo Niiranen seksin titaaneista todistamaan uudella tietotuotteellaan; Erotiikan kulttuurihistorian kuusisataasivuisella vuoristoradalla. Ei siinä sivua, jossa ei ajella vuosisata ylös alas sinne tänne pitkin poikin palloamme. Yhdessä paikassa ja ajassa viivytään muutama rivi, korkeintaan pari kappaletta ennenkuin SaapasjalkaNiiranen taas loikkaa seitsemän peninkulmaa maailman ympäri seksistä toiseen.

Kirjaa voi lukea ainakin kahdella tavalla: Ensinnäkin kuivan kulttuurihistoriallisesti Niirasen aiherunsauden pohjalta asymptoottisesti ekstrapoloiden, tahtoo sanoa todeten, jotta ne perversiot ja kieroutumat, jotka Niiraselta jäivät mainitsematta, on kyllä läpikäyty useammassakin paikassa useampaan kertaan, sillä niin vahvasti Niiranen näyttää seksuaalisuuden aseen kulttuurihaulien hajonnan, ettei turvallista suuntaa löydy edes pyssynperän takaa. Tämä on Niirasen tarkoitus ollutkin: "Seksuaalisuuden kentän laaja-alaisuus ja historiallinen muuttuminen ovat tämän työn keskeisiä aiheita". Myös lääketieteen reunamia hän käy koluamassa milloin historialta ehtii.

Toinen lukutapa on viihteellisen kevyt. Niiranen on tarkoituksella sekoitellut tapa- ja käyttäytymiskuvaustensa sekaan suuren määrän kappaleen parin mittaisia yksilötason tarinoita, joita hän eri aikakausien dokumenteista on napsinut. Niissä puuhaavat piiat ja paimenet, kansa ja kuninkaat, papit ja sotilaat eläimiäkään unohtamatta niin kotosuomessamme kuin muissakin maissa, ja aivan piristäviä pikkupornotarinoita ne ovat. Moneksi illaksi niistä napostelemista riittää. Ja tietoja voi täydentää tutkimalla hänen kolmeatuhatta (tark. 2944) lähdeviitettään.

Erotiikan kulttuurihistoria on hieman liian ylevä nimi tälle kirjalle. Se heijastanee Niirasen ilmaisemaa kaipuuta kaunokirjallisiin tavoitteisiin, joka vallankin neljäntoista pääluvun liian juhlallisissa, ja siksi hiukan koomiseksi muuttuneissa otsikkokuvauksissa pistää silmään. Lainatekstin seasta hänen oma äänensä kuuluu kuitenkin vain heikosti, lähinnä kepeätä leikillisyyttä yrittävän kyynisyyden makuisena. Hän on tapakulttuurin puistotyöläinen, ei niinkään kokonaisnäkemyksen synteetikko, mutta sitä ahkerampi keräilijä, jonka roskapiikin kärkeen tarttuvat kansojen riitit ja myytit, pelot, toiveet, itsekkyys, hulluus, sairaus, valtaseksi, porno, mustasukkaisuus, raskaus, raiskaus, sukupuolitaudit ja ehkäisyvälineet, lapsenmurhat ja abortit.

Kun kaikki ihmiset ovat tavalla tai toisella haavoilla, ja oman heikkoutensa tähden sortavat toisiaan tuhansilla, hyväätarkoittavillakin vaan ei hyvää aiheuttavilla tavoilla, on mahdollista ja tarpeellista löytää vihollinen mistä sellaisesta ryhmästä tahansa, mihin ei ainakaan itse kuulu. Yksi jakaa ihmiset ryhmiin politiikan, toinen uskonnon, kolmas sukupuolen mukaan, ja jokaisesta ryhmästä löytyy aina riittävästi yksilöitä, joiden mukaan sopii yleistää. Niinpä myös Joanna Russin, Karin Struckin ja Anneli Pääkkösen naiskirjoissa kuvatut miestyypit ovat todellisuudessakin olemassa.

Russin Naisten Planeetta, räyskivä epäromaani, on naisversio nuoruussarjakuvistani Tex Willeristä ja Korkeajännityssarjasta. Russ on likaisia miesmeksikolaisia jahtaava zip zip vinkuluotinen ja dynamiittisaappaanvartinen sankaritar, Korkeajännityssarjan korrekti engelsmanni likaisia japanilaissikoja jahtaamassa. Peppi Pitkätossun lailla täysin ylivertaiset Kaukamaan planeetan naiset nöyryyttävät ja paiskovat planeetta maan miessikoja pitkin seiniä. Peppi on kuitenkin ystävällinen. Russ sensijaan vihaa kaikkia, ylenkatsoopa vielä miljoonia "kanssasisariaan", jotka jumalauta eivät ymmärrä että hän heitä rakastaa. Tällaisella mustavalkokarjunnallaan hän menettää muuhunkin kuin sukupuoleen tuijottavia sisaria viholliselle. Hänen riveihinsä voivat jäädä vain ne, joiden korvien väliin mahtuu vain haarojen väli.

Russ saa tekstiinsä oikeutuksen taustaideologian vahvuudesta, ei oman persoonallisuutensa kautta. Samoin kuin uskovaisten kirjapainoille kelpaa mikä tahansa puppu, jossa on uskon minimikriteerit täyttävä määrä raamatunlauseita ja niiden viitteitä sulkumerkkeineen ja kaksoispisteineen, samoin saa Russin törky äärifeministisen kollektiivivihan edustajana kustantajan laskelmoivan aamenen, sillä ostajiksi riittää ilmeisesti riittävän monta uljaasta uudesta naisten maailmasta uneksivaa höynähtänyttä kanssasisarta. Russin karkean, röyhkeän vittupersetyylin julkaiseminen on häpeäksi enemmän naisia kuin miehiä kohtaan, psykologisoitiinpa sitä miten päin tahansa taiteelliseksi peiliksi miesluonteen törkeydestä.

Karin Struckin limakalvovaurio on lievempää laatua, miehiä ymmärtämään pyrkivää, mutta auttamattoman emotionalistista sänkypohdintaa miehiä maistelevan maalausmalli Mimin kokemusten kautta. Walter on kirjan alussa juuri jäänyt taakse, ja Antinooksen jälkeen seuranneen hemofiliaa sairastavan Ulrichin sylistä hän kirjan lopussa vielä itsensä löytää, vaikka parisuhde rakoilee jo pahasti. Itsenäiseen elämään pyrkivä yksinäinen Mimi saa parhaimmat hetkensä kuitenkin vain miessuhteissaan, ja voi sitä sinnetännepohdinnan kirjoa, jotta kukapelkääketä, kukaketähallitsee, kelläpahatlapsuustraumat. "Rakkauden, seksuaalisuuden ja parisuhteen kuvauksen uusi voitto", valehtelee kirjan takakansi, ja etukansi kertoo kirjailijan omaavan "ilmiömäisen kyvyn tarttua ajassa liikkuviin teemoihin". Nämä teemat ovat liikkuneet ajassa niin kauan kuin aikaa on ollut, jos ei ajassa liikkuminen sitten tarkoita sopivaa samaistustekstiä niille nyky-yhteiskunnan tyyppituotoksille; yksinään eläville naisille, jotka ovat jääneet kiinni naisellisuutensa, tunteittensa ja sen oikean miehen ominaisuuksien loputtomaan vatvontaan.

"Miehet lukevat kirjojani ja kirjoittavat minulle niistä", sanoo kirjailija, ja arvaankin toisaalta hieman keskenkasvuisten haaveellisten miesten (tyyppiesimerkkinä alkoholistit) ja toisaalta täysin tyyppisikojen hänelle kirjoittelevan, onhan hän takakannen kuvassa hyvän näköinen, ja suu hieman salaperäisen viattoman hämmästyneesti raollaan, jonka sovinistit tietysti tulkitsevat tyyliin tämätyttötahtooSitä, eikä kustantaja varmaan pane sitä pahakseen.

Sänkykamarista sentään muihinkin arkielämän ilmiöihin ulottuu Anneli Pääkkönen Sukupuoli-kirjassaan. Kirjan sisäinen sanoma on tietysti olennaisempaa kuin ulkoiset tapahtumat, mutta silti minua hiukan häiritsi kun en pysynyt aina kärryillä oliko se myyttinen Antero se kustannusvirkailija jonka kanssa eronneen kirjailijatarminän piti maata kirjansa vuoksi, vai hänen Lapinreissunsa mies, jota naisen aseilla höynäytettiin pahemman kerran, mutta äiti ja sairaskassavirkailijatar Eevan ja tyttären Marian rakastaja kuitenkin. Eevan aviomies Tarmo hyppää nuorissa naisissa ja Eeva on muuttanut henkisesti kotoa Marian kanssa jo kauan sitten, ja luhistuu sisältä kuin puolustamansa kaunis työläistalo rahapiirien ahneuden alla.

Pääkkönen kirjoittaa sangen terävästi miehistä, vieraantumisesta, mykästä yksinäisyydestä, tiskiveden alla veitseen pusertuvasta kädestä miehen höpöttäessä omaa tuskaansa tiskaavalle vaimollensa. Kaukana on avoin nuoruus jolloin "poninhäntä kiristi ja maailma odotti". Hän varistaa tekstiinsä toinen toistaan terävämpiä vertauskuvia niin paljon, että ne alkavat aivan väsyttää kun tarvitsee kömpiä niiden itsetarkoituksellisuuden umpihangessa ja sanapyryn läpi tähystellä mihin se ulkoisen juonen tie taas katosi.

Kaikki naispuoliset kirjailijat eivät välttämättä ole varsinaisia "naiskirjailijoita", minun mielestäni varsinainen naiskirjailija näkee elämän ja maailman nimenomaan naisen näkökulmasta. Jotkut lisäävät määritelmään kaikenlaisia ideologisia täsmennyksiä siitä, mitä naisnäkökulmasta voi, mitä tulisi tai saisi nähdä ja mitä ei. Mutta moiseen dogmaattisuuteen ei pitäisi ryhtyä.

Noin hänen kirjansa itsekin koen: ei "maailman kaikki sisaret, yhtykää!"-henkeä, vaan kyyninen kuvaus siitä tyypillisestä ihmisparan taipaleesta, jonka jälkiä näen niin kovin paljon kaduilla kulkevien naisten kireissä kasvonjuonteissa.

Knut Faldbakkenin Viettelykirja kuuluu sutjakoihin viihdeteksteihin, jotka toimivat enemmän ulkoisten tapahtumien turvin, kun sisäinen kuvaus ei kanna henkilötyypittelyn ollessa lähinnä puhetorviluontoista; ennalta valitun asennekimpun päälle on ohuista langoista kudottu keinotekoinen henkilöhahmo. Selvimmin joutuu tekijä pönkittämään kirjansa rakennetta hermoparantolassa istuvaa päähenkilöä hoivaavalla psykiatrilla, joka on sekoitus änkytystä ja psykoanalyysiä, keinotekoinen päähenkilön tekojen motiivien eri puolilta peilaaja. Tekijän itsensä mukaan hän on kirjansa luonut "luodakseen kriittistä valoa Knut Hamsunin alkuperäiseen Glahniin, myyttiin miehestä romanttisena metsästäjänä romaanissa Pan", sanoo takakansi. Etukansi puolestaan näyttää tämän tyylisen romaanitaiteen tunnusmerkin: paljaat tissit.

Itsensä tapattamiseen vanhan armeijakaverin Mackin ampumasta luodista johti luutnantti evp. Thomas Glahnin, naistenmiehen ja romantikon tie, kun oli vanhan kaverinsa sekä vaimoon että tyttäreen Pan-satyyrimaisesti sekaantunut tietämättä rakkauden tuskissaan lopulta kuitenkaan, kuka oli viettelijä ja kuka uhri. Mackillakin oli oma mustasukkaisuuden pukinsorkkansa pelissä.

Kirjan loppuhuipennoksessa ampuu Mack Glahnin yllytyksestä kohti Glahnia varten sytytettyä lyhtyä venevajassa, jossa hänen tietämättään hänen vaimonsa odottaa Glahnia rakasteluun. Samanaikaisesti lutkuttaa Glahn suussaan kaverinsa kullia, joka täräyttää siemennesteet Glahnin suuhun samalla hetkellä kun täräyttää hajalle lyhdyn, joka sytyttää venevajan palamaan, joka puolestaan pakottaa vaimon hyppäämään itsensä kuoliaaksi sen katolta. Silloin pettävät Glahnin hermot, ja hän joutuu hermoparantolaan, kirjan rengasrakenne sulkeutuu, kirja on kirjoittanut itsensä, ja kun kirjan kirjoittaja Glahn eliminoidaan, ovat kirjan viimeiset sivut silloin tietysti epäpersoonan kirjoittamia oikeudenkäyntipöytäkirjoja, joissa Mack kertoo, kuinka hermoparantolasta karannut Glahn pölähtää hänen luokseen mieleltänsä sairaana, ja dramaattisen vuorokeskustelun päätteeksi epäsuorasti haluaa Mackin ampuvan itsensä, joka sitten tapahtuukin ja kirja loppuu Mackin sanoihin: "Hän kuoli minun käsivarsilleni. (Tässä syytetty luhistui ja hänet jouduttiin viemään pois.)" -- Traagista.