Dave ja Neta Jackson: Kasvupaikkana yhteisö. Suom. Tuija Kokko. Kirjapaja 1988.

Luin kauan sitten liikuttavan uutisen amerikkalaisen pikkukaupungin Lepakkomiehestä. Tämä päiväsaikaan tavallisen tuntuinen mies tapasi yön tullen sonnustautua lepakkoasuunsa ja lähteä loikkimaan lähitienoon talojen kattoja pitkin. Tämän kylähullun urbaaniversion tömähtelyihin oli totuttu ja sille vain hymyiltiin. Kunnes hyppelyt äkkiä loppuivat. Mies löydettiin omasta jääkaapistaan itsemurhan tehneenä. Oli vetänyt nuoralla oven perässään kiinni.

Ihmisyhteys, huolehtiva yhteisö, olisi tälle miehelle ollut hyväksi. Ei täältä muuten kukaan hänen tavallaan lähde jos yksin olisi niin hauskaa ollut kuin Batman-ikäiset ehkä kuvittelevatkin.

Klassista perhettä suurempi yksikkö, ihmisten yhteyden fyysinen todiste, on kautta aikain ollut yhteyden ja rakkauden innoittamien ihmisten haave. Kollektiiveja on syntynyt ja kuollut tuhansia tuhansien jälkeen äärimmäisen vaihtelevin muodoin ja tuloksin.

Dave ja Neta Jacksonin ihanne on kristittyjen yhteisö. He kuvaavat niin omaansa kuin monia muitakin kristiyhteisöjä, missä ovat tutustumismatkoillaan vierailleet. Heillä on ollut tiettyyn mittaan asti varaa tunnustaa kristiyhteisöjenkin puutteita niin materiaalisella kuin psyykkiselläkin tasolla. Yhteisöt ovat vuorostaan olleet heille peili, josta omat puutteet ovat näkyneet selvemmin kuin eristäytyvän itsetarkkailun kautta.

Sosiaalisesti arvokkaiden kristittyjen tavoin he osoittavat uhrimieltä antaumuksellisessa taistelussaan vaikeuksien edessä heidän pyrkiessään parantamaan tielleen sattuvien ihmisten elämänlaatua. Tällaisen toiminnan yhteiskunnallista arvokkuutta ei voi kieltää. Näkemyksissään ja niiden perusteluissa he ovat kuitenkin lapsitasolle juuttuneita ihmisiä, jotka lastenmielisinä tekevät hyvää toisille kuten lapsetkin haluavat usein luonnostaan tehdä. Aikuisina ihmisinä heillä on siihen tietysti lapsia paremmat edellytykset. Mutta lasten tavoin hekin leikkivät ryhmässä enemmän yksinään kuin arvaavatkaan. Seuratkaapa leikkivää lapsiryhmää, heidän itsekunkin maailmansa erilaisuutta, jotka yhteiset harrastukset sitovat pintatasolla yhteen. Syvemmän yhteyden ehtojen opiskelu alkaa vasta myöhemmin - jos psyyke kasvaa ruumiin mukana.

Jacksonit luulevat omaa henkistä horisonttiaan henkisen elämän taivaanrannaksi luullen tietävänsä, mitkä ovat jumalan valtakunnan normit (!), ja odottavat jumalan kiitosta; taivaallista tikkukaramellia hyvistä teoistaan. He ovat kehittäneet pakkomielteen ulkoisen yhteyselämän olennaisesta osuudesta, joka saa heidät hienokseltaan motkottamaan muita kristillisyyden ulkoisia ilmaisumuotoja kohtaan. Epäselväksi ei jää seuraavan toteamuksen ahdasmielisyys: "Vaikka vaihtoehtoja saattaakin olla muutamia, tällainen kirjaimellinen rakkauden ja ykseyden toteuttaminen on ainoa tapa (harv. minun), jolla Hän haluaa kirkkonsa elävän". Helvettipelottelujenkin variaatio esiintyy: "Monet syvästi ja vilpittömästi uskovat eivät elä yhteisöissä (tosin Jumala saattaa antaa pakkomuutoksen tapahtua sallimalla tulevaisuudessa vainon)." Siinä meillä on taas vihjeitä suvaitsevasta rakkaudesta!

Viime vuonna kirjoittelin Lauri Rauhalan "Meditaatio"-kirjasta mm.: "Meditaatio ottaa ihmisen aidon yksilöllisyyden huomioon mittaamatta sitä ihmissuhteilla. Länsiterapioiden yksipuoliset 'ihmissuhde-evankeliumit' hän näkee osasyynä kritiikittömään puolimaaniseen osallistumisvimmaan, joka ei kysy mihin osallistutaan ja miten".

Ylikansallinen tarkastelutapa antaakin mielenkiintoisen vastanäkymän osallistumisvimmaan, joka sisältyy myös länsimaisiin terapioihin niiden eräänä keskeisenä myyttinä, perustana, jota ei saa asettaa kyseenalaiseksi, ja joka johtaa terapeutin ja terapoitavan riippuvuussuhteisiin, eräänlaisen uskoontulon kautta pelastukseen terapoitavan omaksuttua terapeutin selitykset vaivoilleen.

Idän ihanne eristäytymisestä jumalyhteyden saavuttamiseksi on tietysti äärimmäisyyksiin mennessään yhtä sairas vastapooli kuin yhteysmaniakin. Kristillisen kirjapainon julkaisema oli myös Maharaj Rabin kirja Gurun kuolema (1979), jossa hän kuvaa täydellisesti maailmasta eristäytynyttä isäänsä, jota palvottiin paikkakunnalla jumalyhteyden saavuttaneena pyhimyksenä. Erityisen järkyttävää oli lukea kuinka hän pikkupoikana seisoi mietiskelevän isänsä edessä tuijottaen tätä suoraan silmiin eikä nähnyt niissä mitään muuta kuin tyhjyyttä. (Oliko mies todella pyhä vai katatoninen skitsofreenikko? Kyllä/ei-vastausta kaipaava on vielä dualismiin takertunut.)

Einstein ei olisi löytänyt luonnonlakejaan ellei olisi asettanut kyseenalaiseksi itsestäänselvintä kaikista: aikaa ja paikkaa. Eikä kukaan löydä ulkoisista muodoista päättelemättömissä olevan sisäisen vapauden lähteille asettamatta jokaista itsestäänselvyyttä, jokaista ajatuksensa lähtökohtaa, jokaista elämisensä muotoa kyseenalaiseksi. Yhteisössä tai yksinäisyydessä eläminen muovaa vain persoonallisuutta; ihmisolennon aikasidonnaista pintarakennetta, kulloisiinkin olosuhteisiin sopeutuvaksi. Totuuden tai jumalan kanssa ei elämisen eri muodoilla ole mitään tekemistä.