KALEVAN KANSALLE TERVAA JA TEOSOFIAA
Pyrstö tai nokka tervassa, muuta vaihtoehtoa ei kulttuurilla ole,
eikä voi olla. Buddhalaiset varikset käynevätkö
nekään kultaista keskitietä, tasapainossa äärimmäisyyksien
välillä. Tieteen uskontunnustus vain vaihtuu rukousnauhojen latkutukseen.
Ihmisen kaikki olemuspuolet kaipaavat kaikki tulla kuulluksi, mutta yhden
yhteiskunnan seulan kautta voi pusertua näkyville vain pieni osa niistä.
Seulaan vaikuttaa kaksi suurta aaltoliikettä.
Lyhytjänteisempi on riippuvainen politiikan ja ekonomian ohjaamista
kulttuurimuutoksista. Ne määräävät sen, minkä
ihmisen osan on lupa milloinkin todellistua. Nämä muodot kestävät
yhdestä hallituskaudesta tuhatvuotisiin valtakuntiin, kunnes väistämättä
tuhoutuvat ja uudet muodot nousevat sijaan, vaihtoehtoliikkeet nousevat
uusiksi auktoriteeteiksi, aallonharjat seuraavat toistaan ajan rannattomalla
merellä.
Pitkäjänteisempi tekijä on kansanhenki, ihmisen tahdon
tuolla puolen, meille suomalaisille Väinön sukujuuri, Väinö
itse, kalevalaisuutemme, jota eivät psykobiofysikalistiset populäärisosiaaliornitologit
liiemmin hetkauttele. Siihen vaikuttavat syvemmät biologiset, perinnölliset
tekijät, rotujen liikehdinnät ja sekoittumiset vuosituhansien
jännevälein.
Okkulttinen Kalevala
Onko historian heiluri taas viemässä suomalaiset juurilleen,
materia käymässä köykäiseksi, Vaka Vanha tullut
keskuuteemme takaisin "siihen aikaan jolloin keskiajan loputtua uudenajan
aamu koitti Euroopassa yleensä", kuten Pekka Ervast (1875 - 1934),
vuonna 1920 perustetun Ruusu-Risti järjestön, teosofian yhden
haarautuman edesmennyt isä antaa ymmärtää?
Kalevalan syntyvaiheet ovat tietenkin sangen epäselvät. Pultavan
taistelun vuosiluku lienee objektiivinen, vaan sitä, jolla vasta on
jotain merkitystä, kokonaishahmoa, ei löydä kukaan. Historiaa
ei ole, on vain historioitsijoiden tajunnansiivuja; saunatuikkuja, kiiltomatoja
tapahtumien loputtomassa yössä. Materialistit ynnä muut
lingvistikot väännelkööt Väinämöistä
miten mielivät. Yksilön sisäisen rakentumisen näkökulmalta
on Ervastin näkökulma kuitenkin kiintoisin. Kiintoisaa on myös
se, että niin Ervast kuin Steinerkin eli
selväjärkisismiä kannattavan kansan taholta hihhuleiksi
luettavat kummajaiset ovat päässeet oman parin sukupolven takaisen
kukoistuskautensa jälkeen kaupallisten suurkustantajien koviin kansiin.
Mikrojen ja lasereiden yksipuolisesta tervanokkaisuudesta kaipaa ihmisraakkumme
taas saada pyrstöäänkin tervaan ja talouselämähän
tässä auttaa. Todellisesta vapautumisen kaipuusta ei liene kyse
- ei koskaan.
Kalevalalla on mukava kaikenmoisten uroiden ratsastella. Paraseurojen
perusrepertoaariin on aina kuulunut Kalevalan mystifiointi - niin hyvässä
kuin pahassa. Ervast edustaa edellistä, Ikonen jälkimmäistä.
Kummallakin on riippanaan teosofinen maailmankatsomus (joka ei sano vielä
mitään itse teosofiasta, joka on sangen korkeatasoinen ihmisen
sielun- ja hengenelämän kuvaus), mutta Ervastia se ei pahemmin
sido. Vaikka hän tunnustaakin, että hän on "aivan vakuuttunut
oman kantansa totuudesta samalla kun hän uskaltaa epäillä,
ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään",
ja vaikka hän toteaakin, että "teosofinen maailmankatsomus
on se avain, joka avaa Kalevalan runojen vertauskuvallisen merkityksen",
on hänen tekstinsä silti nöyrän innoittunutta. Hänelle
on olennaista Kalevalan henki, eikä sen ulkoisen muoto tai sen objektiivinen
syntyhistoria. Hän kääntää Kalevalan jokaisen
ihmisen, esineen ja tapahtuman suomalaisen ja Suomen kansan henkisen kehityksen
kielelle. Hänelle on Kalevala esoteerinen mysteerio-oppi, kuvaus ei-materiaalisista
tajunnantasoista, muiden kansojen vastaaviin pyhiin kirjoihin verrattava.
Teosofian tuntemus auttaa huomattavasti hänen näkemyksensä
sulattelemista.
Tällainen näkemystapa on tietysti kaikkein eniten alttiina
kritiikille, ja usein syystä - kuten Ikosen kohdalla, mutta toisaalta
ei henkisistä tekijöistä voida puhua kuin viittauksin ja
symbolein, jotka analyysin tasolla ovat vain loputonta sotkua aiheuttavia.
Todistearvon vaatiminen niiltä, kuten juuri Ervastin näkemykseltä,
on jo osoitus asian täydellisestä ymmärtämättömyydestä.
Kalevalasta kiinnostuneen teosofiakauhuisen olisi kuitenkin syytä
edes kokeeksi yrittää tutkia Ervastin kaunista kunnianosoitusta
Kalevalalle ja suomalaisuudelle.
Toimitusjohtajan aivopesu
Ikonenkin pitää Kalevalasta ripsutellen tekstiinsä pätkän
sieltä toisen täältä.
Hän on teosofinen painos helluntaiseurakuntalaisesta, malliesimerkki
teosofian väärinkäytöstä oman minätunnon
paisukkeena. Ikonen aloittaa komeasti itsensä Jumalan suulla esittäen
klassisen teosofis-antroposofisen kuvauksen (jonka punainen lanka on kyllä
löydettävissä muissakin uskonnoissa, mm. kristinuskossa)
kehitysympyrästä: Jumalan laskeutumisesta materiaan, jonka kautta
hän tulee tuntemaan itsensä, mutta joka johtaa samalla pois paratiisista:
ihmisen tajunnan joutumisesta erilleen kokonaisuudesta, ajelehtimisesta
maailman loputtomuudessa vain oman itsensä varassa, kunnes tästä
ympyrän alimmasta pisteestä, yksinäisyyden kärsimyksen
hioman kirkkaan tajunnan kera taas nousee sen toista puoliskoa pitkin uudelleen
jumalyhteyteen, nyt tietoisena yksilönä eikä enää
kollektiivitajunnan persoonattomana osana kuten laskeutumisvaiheessa.
Sitten vaihtaa Ikonen roolia Jumalasta Johannes Kastajaan, kun hän
kirjansa juonen mukaan käy nimettömänä alaisena ystävällisen
alentuvaisesti Johannes-nimimerkkikirjein pelastamaan yrityksensä
toimitusjohtajan firmaa ja sielua. Nämä kirjeet muodostavat kirjan
tekstin. Vaikka viimeinen luku on pantu toimitusjohtajan suuhun, ei ole
epäilystä siitä, kumpaan Ikonen enemmän samaistuu.
Ikonen kalisuttaa mystiikan orjailun raskaimpia kahleita. Hän on
maagikko par excellence, joka laittaa Johanneksensa turvautumaan
selvänäkötodistuksiin ja talismaneihin antaessaan sekularisoituneelle
johtajalleen korkeampaa opetusta. Hän tietää miten johtajalla
ja tämän vaimolla hurisee, kertoo olleensa muinoin pappina Egyptin
pyramidissa ja johtajan hänen oppilaanaan ja johtajan vaimon ko. temppelin
papittarena, johon johtajamme oli rakastunut. Edelleen operoi Ikonen Karmalla,
praanalla ym. Itäkäsitteillä, osoittaa olevansa myös
astrologian orja usuttamalla johtajaa astrologin
pakeille. Klassiseen uskontotautiin kuuluu myös eri käänteissä
pyhyydestä puhuminen sekä rituaalien arvostaminen. Lopulta vaipuu
Ikonen jopa talismanitasolle, kun Johannes lähettää johtajalle
kirjeessä erikoishenkikäsitellyn kaulakorun, johon siirretyt
värähtelyt auttavat johtajaa saamaan Johannekseen paremmin yhteyden.
Oppi antaa varmuuden maallisempienkin asioiden selittelyyn. Ruotsin
piispan malliin toteaa Ikonen homoseksuaalisuuden
luonnottomaksi ja näkee homojen tehtäväksi rakastaa koko
ihmiskuntaa ja "luopua kokonaan alemmasta, himoperäisestä
seksuaalisuudesta". Siinäpä se Gordionin solmu.
Lopussa seuraa vielä vanha okkultismitrikki,
jonka tekijät useimmiten itsekin uskovat siihen. Sillä on ihmisiä
retkutettu ties kuinka monet tuhannet vuodet. Johtaja saa vihdoin tavata
Johanneksen (kun virka-auto on myyty ja virasta erottu), mutta hänellä
ei ole lupa tuosta fantastisesta illasta vielä muille kertoa. Vaikka
Ikonen toisaalta oikein toteaakin, että ei sisäisiä tekijöitä
ymmärrä, että ne ovat mystiikkaa, kunnes on niihin valmis,
niin hän ei silti välty heiluttelemasta salaseuraporkkanaa herkkäuskoisten
edessä: kun täytät meidän ehtomme, milloin minkäkinlaiset,
niin sitten me kerromme sinulle salaisuuksia ja pääset vihittyjen
pieneen piiriin. Ikonen on siis vielä lahkolainen, joka kyllä
puhuu olennaisista asioista, mutta joutuu vielä roikkumaan yhdessä
selitysjärjestelmässä (tai järjestelmäryhmässä)
ja tulkitsemaan sisäiset kokemuksensa sen rajoitetun käsitevaraston
mukaisesti, joka prässää ihmiskuvat kaksiulotteisiksi kasveiksi
ideologiseen herbaarioon.
Materialistit ja ihmisen loppumattomuuden pintavaahdon roiskutusopit
kuten psykiatria ja psykologia eivät ole
sen ilahduttavampia. Terva on tervaa, löysipä sen sitten nenästään
tai takapuolestaan.
Vaan tervaansa tarvitsevat ne, jotka oman mielensä sekaannuksesta
pyrkivät kohti laajempia näkymiä, mutta eivät vielä
kestä nähdä taivaanrantaa lastenkamarin seiniä kauempana.
He tarvitsevat rajat rajattomalle, määrittelyt määrittelemättömälle,
samana säilyvät peruskäsitteet, opin tutun turvan elämän
tuntemattomuuden absoluuttista yksinäisyyttä vastaan. Etsijän
tikkaissa on oltava alimmatkin puolat.