Antti Hernesniemi: Jäsenet paikalleen, paha veri pois. Johdatus kansanlääkintään osana terveydenhoidon kenttää. Jokivarsi Oy 1992

Kansanparantajat terveydenhoidon osana

Lääkäri Antti Hernesniemi on etsiskellyt epidemiologian ja etnomedisiinisen tutkimusotteen avulla ja jäsenkorjaajan henkilökohtaisessa opissa yhtymäkohtia kahteen toisistaan erillään pysyttelevään aate- ja toimintakenttään: lääketieteeseen ja perinteiseen suomalaiseen kansanlääkintään. Hän oli vuosina 1984-1990 monessa roolissa: jäsenkorjaajan oppilaana ja tutkijana, lääkärinä ja Kaustisten perinnetutkimuslaitoksen johtajana, nyt Oulussa kansanterveystieteen ja yleislääketieteen laitoksella.

Hän jakaa terveydenhoidon kansanlääkintään, vaihtoehtoislääkintään ja viralliseen terveydenhuoltoon keskittyen vallankin Länsi-Suomessa esiintyvään jäsenkorjaukseen; "niksautukseen" pohtien sen ja Pohjanmaan kansankulttuurin sosiopsykologisia yhteyksiä, tosin kovin vähin eväin. Hän muistuttaa muidenkin kansojen lääkintäperinteistä, eritoten arabialaisesta ja intialaisesta. Vaihtoehtoislääkinnäksi hän nimittää kansanlääkitsijöiden soolonumeroita paremmin organisoituja uudempia aineksia, jotka sisältävät erityisesti itämaisten kulttuuriperintöjen vaikutteita sisältäviä hoitomuotoja, kuten naprapatia, homeopatia, irisdiagnostiikka ja meditaatio.

Hernesniemi mainitsee myös hieronnan ja vallankin Itä-Suomelle tyypillisen kuppauksen, ja antaa muutaman sivun puheenvuoron myös suomalaisia henkiparantajia tutkineelle Jyväskylän yliopiston etnologi Olavi Räsäselle, joka jakaa heidät itävaikutteisiin spiritualisteihin, rationaalisia vaikkakin epämääräisiä käsitteitä käyttäviin bioenergeetikoihin, kristillisiin karismaatikoihin ja muihin. Lääketieteellisiä tutkimuksia ei heistä juuri ole, vaan potilaat ovat heihin yleensä sangen tyytyväisiä. Verenseisauttajien kuvaa Räsänen muuttuneen entisistä periferia-alueiden loitsijatyypeistä urbaanimmiksi ja koulutetummiksi parapsykologiaa harrastaviksi taajama-asukeiksi.

Kirja on ensimmäinen askel yrityksessä rakentaa siitä varsinainen kansanlääkinnän oppikirja. Nyt se ei ole vielä enempää kuin hyvin organisoitu muistio, painoasultaan liikuttavan avuton. Hernesniemi pysyttää mielenkiintonsa enemmän ihmisten hoitokäsityksissä kuin hoidoissa tai ihmisissä, kuten etnomedisiinarin tuleekin, liekö siitä jää kalvakas maku tekstiin hänen kenttätyöhön osallistumisestaan huolimatta. Tarkoitus on toki kaunis. Kahden kulttuurin väliset seikkailijat antavat muillekin ajattelemisen, jopa uskaltamisen aihetta. Lääkäreiden ja vuosikausia pitkän koulutuksen saaneiden kiropraktikkojen ja naprapaattien välit ovat aina olleet takakireät, ja lääkintäjumpparitkin innostuvat silloin tällöin loanheittoon heikon ammatti-identiteettinsä tueksi, kaikki potilaan vahingoksi. Kansanparantajiin ei näissä koulutettujen taistoissa juuri vilkuilla, mitä nyt fysiatri Valtonen suuntaa parit potkut sinnekin päin. Monta Hernesniemeläistä tarvitaan vielä terveyspotkujen pehmentäjäksi monilla rintamilla.

Unelmat parannustaitojen eri haarojen yhdistymisestä jäävät kaikista ponnistuksista huolimatta unelmiksi ihmisen yksilökohtaisen sidonnaisuuden ja arvovallantarpeen vuoksi. Yhdistyminen on paljolti Hernesniemen kuvaamaa "estradi"yhdentymistä: "Parantajat, jotka ... innokkaimmin hakeutuvat julkisiin ja virallisiin yhteistyökehyksiin, lienevät kiinnostuneita enemmän muodollisesta koulutuksesta ja yhteiskunnallisesta asemasta kuin .... harrastuksesta kansanlääkintään". Folklore on muuttumassa estradifolklorismin kautta kaupalliseksi tuotteeksi. Tätä ilmiötä siivittää lamakamppailu sairaiden rahoista, joka näkyy mm. niissä sikamaisuusrajan ylittäneissä lääkärimainoksissa, mitä postiluukuistamme, radiosta, TV:stä ja julkisten kulkuvälineiden mainostarroista rynnivät silmille. - Jyviä on sairaan entistä vaikeampi erottaa akanoista, olipa äänessä kirurgi tai kansanparantaja, eikä Hernesniemen etnomedisiinakaan voi sitä helpottaa.