Jorma Palo: Sängyssä vai kylppärissä. Arjen etiikkaa. WSOY 1996.

On oikeastaan sääli, ettei neurologian professori Jorma Palo jatkanut edellisen kirjansa (Mies joka ei ollut mistään kotoisin. WSOY 1995) kaikista muista kirjoistaan poikkeavaa linjaansa. Silloin oli vähän setämäinen kansanvalistaja kaukana, sijalla elämäkertaansa kelaava synkkä, jopa ivallinen mies torahampaat sukunsa kurkussa, totuuden esille kynsimisessä lääkärintakki hajalla ja omakin iho vereslihalla. Siinä oli tosi elämältä maistuvaa raivoisaa potkua.

Tämän hurjan syrjähypyn jälkeen hän vetäytyy vanhaan tuttuun valistajanuraansa takaisin. Terveysviestijä kun on, niin hän kovin ihmettelee miten terveyskasvatus muka syyllistäisi näkemättä sitä ilmiselvää patologiaa, millä tavoin terveyskasvatusta siinä kuin mitä tahansa muutakin voidaan käyttää ja myös käytetään toisen nujertamiseksi. Ei tuo pieni sivupiirre kuitenkaan Palon kaikelle avoimena olemisen yrittämistä haittaa.

Uutta ei tässä tuoreimmassa eettisten pähkinöiden vakiosekoituksessa ole kuin otsikointien vastakohdille rakentuvat pääotsikot: homoja vai heteroja, vahvoille vai heikoille, salassa vai julkisesti, kuollako vai eikö kuolla ja niin edelleen. Sisältö on samaa pientä, suhteellisen tasapuolisesti eri näkemyksiä esitteleviä sivun parin haarukkapaloja eettisistä ikuisuuskysymyksistä, osa lääketieteen ulkopuoleltakin, aiheina muun muassa homoseksualismi (Palo allekirjoitti tänä vuonna 181 muun joukossa vetoomuksen pääministerille homoliittojen virallistamisen puolesta), abortti, sijaissynnyttäjä, eutanasia, ydinjätteet, väestöräjähdys, verensiirto jehovalaisille, lääkäreiden taloudelliset voitonpyynnit, tiedotusvälineiden sensaatiovääristely, vaihtoehtolääkinnän helppohintaisuus, kalliiden lääketieteellisten tutkimusten ja operaatioiden hyödyn ja hinnan vaikea leikkauspiste, kun kaikkia ei voida hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Sairaanhoitomme varsinainen ammattieetikko on kuitenkin terävä ja hauska pikkumies, hupaisuudessaankin kuolemanvakava teologian tohtori, sosiaalietiikan ja terveydenhuollon etiikan dosentti, sosiodraamaohjaajaksikin kerinnyt Martti Lindqvist, joka on käsitellyt samoja aiheita jo paljon Paloa kauemmin. Heidän yhteinen piirteensä on sallivuuteen pyrkivä eetikkominä, mutta Lindqvistin henkinen minä Palolta puuttuu, Lindqvistiltä tietysti taas Palon hallitsemat lääketieteelliset faktat, jotka yhdistettynä lääketieteen etiikkakysymyksiin ovat tuoneet Palolle J.V.Snellman-palkinnon, Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin tiedottajapalkinnon, Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja MTV:n kulttuuripalkinnon. Palon kirjat tietopitoisina pikapaloina sopivat erinomaisesti myös keskustelun alustusaiheiksi opintopiireihin ja koulutustilaisuuksiin.

Siinä missä Lindqvist "antautuu sille totuudelle joka ei ole ymmärrettävissä", ei Palon tiedemiessielu peräänny tuumaakaan: "hädissään ihminen loi jumalan ... sekä etsimisen että löytämisen taustalla on lopulta ihmisaivojen kiihkeä tarve uskoa johonkin". Kun Lindqvist tuntee sielussaan Jumalan armon, toteaa Palo (edellisessä kirjassaan): "Elämässä on joka tapauksessa kaikki naurettavaa. Loppu on itkettävää." - Palonkin kaipuu johonkin sisäisempään todellisuuteen kyllä välkähtelee siellä täällä, mutta omalle totuudelleen uskollisena hän joutuu hakemaan maailmankatsomukseensakin ainekset ja puolustelut pitkälti vakiolääketieteen piiristä.