Juha Siltala: Miehen kunnia - modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Otava 1994

Miehenpuolustajat tekevät joko itsensä naurettavaksi kuten Matti Kuronen Suomen miestä suojellessaan, tai miehet sairaiksi jo kirjojensa otsikoissa: "Narsismin kohtaloita", "Regressiivinen maskuliinisuus". Suomen Akatemian tutkijan, historian dosentin Juha Siltalan teos Miehen kunnian kuristavuudesta masentaa miehenpuolustajaa entistä enemmän. Historian heiluri on nyt naisjumalan puolella miespaholaista vastaan jopa kirjaston tietokoneella: 110 kirjaa vastaan 14 asiasanahauilla Naisen asema ja Miehen asema.

MTV:n kulttuuripalkinto, Tieto-Finlandian kunniamaininta ja valtion tiedonjulkistamispalkinto! Siinä saalis, jonka täytyy todistaa Siltalan edellisen teoksen (Suomalainen ahdistus, Otava 1992) löytäneen erään suomalaisuuden perusjuosteista. Kirja keskittyi 1800-luvun alun körttiläisyyteen, joka Siltalan mukaan oli eräs koko suomalaista mentaliteettia muovannut ahdistuksen käsittelyn taitekohta, mahdollisuus lapsenomaiseen yhteydenkaipuuseen, jonka olivat herättäneet itseriittoisuutta ja suorituspakkoa vaativat uudet yhteiskunnalliset yksilöistymispaineet.

Tosi Miehen tempauksia tutki Siltala jo vuonna 1985 väitöskirjassaan 'Lapuan liike ja kyyditykset 1930'. Nyt hän keskittyy nykymieheen. Miehen kunnia tarkastelee yksilöitymispakon kohtaamaa nykymiestä, jonka on tultava yhä enemmän omillaan toimeen asiakeskisiin kilpailusuhteisiin kuristuvan sankariyrittäjän roolin varassa, kun uskonto ja politiikka ovat viime vuosikymmenien aikana heikentyneet miehen yksilöidentiteetin turvaajana. Sen epäonnistuessa on vaihtoehtona vain häpeä. Miesidentiteetti on Siltalalle yksi myöhäismodernin maailman suunnan ratkaisupisteistä.

Materiaalinaan käyttää Siltala viidenkymmenenviiden parhaan kirjoittajan omia kertomuksia Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan ja Suomalaisen kirjallisuuden Seuran (SKS) kansanrunousarkiston vuosien 1992-93 kirjoituskilpailun 363 kirjoittajan 20.000 sivun sadosta, josta sen projektisihteeri Mika Siimeskin viipaloi oman osansa Eläköön Mies-teokseensa (SKS 1994).

Historiantutkimuksen tradition mukainen faktatietojen keruun ja erojen etsimisen vaatimus ja akateemisen tutkimusalojen kapeus ahdistaa Siltalaa. Asiayhteystietojenkin keruun sallivasta psykoanalyysista hän löysi omille rajoilleen sopivamman psykohistorioitsijan muotin, jonka rajat ovat yhtä lujat kuin muutkin oman itsensä sisällä loogisten teorioiden rajat. Hänen viitekehyksensä on hänen oma psykoanalyysipohjainen kehitysteoreettinen näkemyksensä ihmisen irtautumisesta eriytymättömästä yhteydestä kohti toiminnanvapautta, yhteiskuntaprosessien läheisestä yhteydestä yksilötason prosesseihin, ja alitajunnan ja tietoisen kulttuurin jatkuvasta rajankäynnistä. Viitekehyksensä hän on esittänyt teoksessaan Psykohistorian ulottuvuus (Yliopistopaino 1989).

500-sivuinen "pienimuotoinen välityö" on keskeneräinen. Siltala puolustaa laveuttaan perusteellisen hahmottamisen tärkeydellä, jotta vaihtoehdot voitaisiin paremmin todeta ja kulttuurin kuvan nähdä piirtyvän yksilötarinoista. Kirja on kymmenkertaista tiivistämistä kaipaava pakinakooste, jonka arkisankareiden sirpaleet muurataan yhteen korkein yläkäsittein. Siltalalla on onneksi sen verran hyvä kynä, että uusia hyviä sutkauksia ja humoristisen teräviä tiivistelauseita etsiessä sitä jaksaa aikansa selata pelkkään viihteeseenkin tyytyvä lukija.

Psykoanalyyttistä maailmankurkistelutapaa rakastavat hiovat kynsiään mielellään vallankin Hitlerissä ja Jeesuksessa (viimeksi psykoanalyytikko Vesa Manninen isätraumapohdinnoissaan: Tyydytys ja tyytymys. Kirjayhtymä 1993). Mies ylitse muiden on Siltalalle Mattiesko Hytönen, "omasta pimeydestämme noussut Sunnuntaihesarin pyöveli, kansallisen peräsuolipalstan pitäjä, joka jauhaa paskaksi näkyviin uskaltautuvat olennot". Hytösen surkeus olisi käynyt ilmi pienemmälläkin kuin seitsemänkymmenen sivun iskulla, jossa nyt on melkein ihastuneen hihkumisen makua.

Siltala on merkittävä mies jo pelkän kansansuosionsa vuoksi. Miehen kunniaakin on näin ensi viikkoinaan myyty jo valtaisia määriä. Niinpä yrittäkää kahlata Miehen kunnian läpi miettien onko itsetuntonne sidottu täysin häpeän kuilun yllä vaappuvaan raatamisen patologiaan, ja luotteko sen tueksi "kollektiivisia pakkojärjestelmiä, jotka eivät salli muuta yksilöllisyyttä kuin valtaeroja massaihmisten kesken".