Tämän kirja-arviointini ydin ei ole niinkään astrologia kuin analyyttisen prosessin eräs kriittinen käännepiste. Tutkimusalueesta riippumatta se tulee vastaan kaikkia niitä ajattelijoita ja tutkijoita, jotka ovat ravistelleet itsensä irti pahimmista joukkototuuksista. Siksi uhraan astrologi Markku Manniselle palstatilaa tavallista enemmän.

Paljoa en osannut Manniselta odottaa kun kirjan avatessani osuivat heti silmääni menetelmähirttäytyneen tyyppipotkut toisinajattelevia kohtaan:

Astrologian suurin painolasti on ollut se, että se hyödyntää taivaankappaleita. Tästä syystä se on saanut tähtitieteilijät ikuiseksi riesakseen. Tai: ...he (luonnontieteilijät) toimivat oman paradigmansa mukaisesti kuten toimivat nekin kardinaalit, jotka eivät kurkistaneet Galilein kaukoputkeen.

Astrologit nyt uusia Galileitä! Halpahintaisin omanhännännostomekanismi on toisten totuudentutkimistapojen mustavalkoinen haukkuminen. Manninen suorittaa sen vielä mystisismipiirien tyyppirituaalien mukaisesti. "Luonnontiede on kakkaa"-huudahdus on "paratieteilijöille" yhtä tärkeä kuin "Jumalan terve" laestadiolaisille.

Manninen ei kuitenkaan jatkanut tuota onnetonta linjaansa. Hän on kulkenut oman tieteilynsä tietä risteykseen, josta eteenpäin pääsyyn tarvitaan havainto kaikkien käsitejärjestelmien suhteellisuudesta ja täydellisen yksilösidonnaisesta luonteesta. Hän osoittautui jättäneensä tyyppijeesustelut jo taakseen; pystyvänsä aika mukavasti vastustamaan totuuden uhraavaa turvallisuudenkaipuuta. Hän on edennyt turvallisten kaappi-seisoo-tässä-filosofioiden betonibunkkereista sille loputtomalle suolle, jossa taivaanranta piirtyy joka puolella samanlaisena eikä selviä tienviittoja enää ole näkyvissä. Tässä suhteessa hän on astrologien tyyppitason yläpuolella. Piristävänä piirteenä hänen tekstissään on myös huumori, hieman itselleenkin hymyilevä. 

Manninen liittää astrologiansa psykologiaan, jungilaiseen synkronisiteettiin; paralleelisiin merkitysyhteyden (eikä syy-seurausyhteyden) kautta tapahtuviin prosesseihin, morfologisiin kenttiin (karkeasti: hypoteesi, jonka mukaan koko maapallo oppii sen mitä jokin osa siitä, koska kaikki on yhteydessä kaikkeen välittömästi kenttävaikutuksen eikä syy-seuraussuhteisuuden kautta). Hän tajuaa melkoisen pitkälle astrologiasta riippumattoman yleisen ihmistuntemuksen ja intuitiivisten tekijöiden arvon kaikessa ihmisen toiminnassa, tietysti myös astrologisessa työssä. Hän sanoutuu irti ennustusastrologiasta ja planeettavaikutusastrologiasta (ei rakenna yksiulotteisia syy-seuraussuhteita).

Hän mainitsee näkemyksensä sivuavan hyvin läheltä yhdysvaltalaisen astrologin Dane Rudhyarin kokonaisvaltaista näkemystä. Kaiken läpikahlaamani astrologisen liejun keskellä olen itse kiinnittänyt huomioni nimenomaan Rudhyariin. Hänenkin astrologiansa sivuaa astrologiasta irtautumisen rajaa ollen enemmänkin pienimuotoisia kauniita vinjettejä ihmisten henkisistä pyrkimyksistä, niiden eroista ja yhteneväisyyksistä. 

Manninen arvelee hahmottavansa jotain yleispätevää astrologiallaan. Sen hän on tehnytkin.

Itselleen.

Vaikka astrologia hänen silmiään hämärtääkin, näkee hän jo osittain sen läpi tajuten sen vain eräänä hänelle sopivana mandalana; ulkoisena muotona, joka ei ole syy eikä seuraus, vaan kokonaisuuden hahmotuksen apuneuvo. Hänelle ei tunnu kuitenkaan olevan täysin selvää se, että hänen astrologiansa elää (voi elää) vain hänelle. Siksi hänellä on jäljellä oikeauskoisen toive voivansa "ottaa kriitikkoa kädestä ja selittää yksityiskohtaisesti muutama mehevä esimerkki". Siksi hän ei läpäise edellämainittua kriittistä käännepistettä, hän ei toisin sanoen vapaudu astrologian psykologisesta kuristusotteesta, vaan valitsee päinvastaisen suunnan: pyrkii jalostamaan ja yksityiskohtaistamaan tietojaan astrologisista muuttujista entistä pitemmälle. Tämä johtaa hänet yhä syvemmälle astrologiasidonnaiseen ajattelutapaan, kauniiseen ja jalostettuun ansaan, hunajalla voideltuun rotanloukkuun. Hänen galileilainen putkensa on astrologian putki, pullonkaula, jonka kautta hän joutuu itsensä ahtamaan; selitysmalli, jolta hän joutuu pyytämään järjelleen passin retkelleen oman intuitionsa maaperälle. 

Manninen määrittelee horoskoopin:

Horoskooppi on synkronistisen symbolikentän muoto, morfologinen kenttä, jonka toimintaprinsiippi ei ole kausaalinen, vaan merkityksen kautta ilmenevä, semioottinen.

Taidatkos sen selkeämmin sanoa? Ehkä, mutta tämä määritelmä osoittaa Mannisen pystyneen kurottautumaan primitiiviastrologiaa syvemmälle. Vaikka hänen turinointinsa astrologisten tekijöiden ja ihmisen luonteenpiirteiden merkityksestä on astrologian kieleen syventymättömälle lähinnä koomista, vaikuttaa siltä, että hän on kokemuksensa kautta niin paljon synkronoinut käsitejärjestelmäänsä omiin elämyksiinsä ihmisistä, että se on hänelle itselleen aivan yhtä elävä, merkitsevä ja tarkka kieli kuin psykiatrian erikoissanasto sen käyttöön tottuneelle psykiatrille, joka maallikon mielestä puhuu aivan hulluja.

Kumpikin on tavallaan oikeassa, sillä vaikka sanat ovat samat, niiden syvempi kaikupohja, merkitysnyanssit, niihin sijoitettu käyttäjänsä elämänkokemuksellinen sisältö ovat miltei täydellisesti erilaisia eri ihmisille. On vaikeata irtautua omasta käsitejärjestelmästä, nähdä kuinka vähän yleispätevää se on, tajuta sen valtava yksilösidonnaisuus. Mannisen astrologia on suahilinkieltä vain suomea osaaville maallikoille, mutta hänelle itselleen elävä ja ilmeikäs ihmisen luonteenkuvausjärjestelmä. Hän ei kuitenkaan oikein jaksa tajuta järjestelmänsä henkilösidonnaisuuden massiivisuutta. 

Mitä astrologiaan itseensä tulee, ei se sen hämärimmillä oletuksilla pelaa kuin monet ihmisen olemusta pohtivat tieteen suunnat. Sen harrastajat hirttäytyvät siihen kuten muut tieteilijät omiin paradigmoihinsa. Se on maailmantutkimuksen yksi tapa, joka ei ole sen arvottomampi tai arvokkaampi kuin muutkaan ihmisen loputtomat tavat yrittää ymmärtää itsensä ja maailman kokonaisuutta. Mannisen kaltaisille se toimii päivätajunnan harjoituskenttänä, elämisen eräänä oppiläksynä, jota ei vielä hallita.

Summa summarum: yhtä vähän tai paljon voi astrologia selventää tai sekoittaa ihmistä kuin mikä tahansa psykologinen, filosofinen tai uskonnollinen peili, yksi kuvastin elämän loputtomassa peilisalissa. Mannisen astrologisen uskon hirttonuorassa on enää vain yksi säie jäljellä. Jään toiveikkaana odottamaan sen katkeamista. Vasta sen jälkeen kirjoitan hänestä astrologina suurella A:lla. Silloin kun hän ei enää puhu astrologiasta vaan ihmisestä.