Sherwin B. Nuland: Kuinka kuolemme. Suom. Anna-Maija Viitanen. WSOY 1995.

Hirmuinen, alentava, epäsiisti kuoleminen on kymmenien miljoonien ihmisten kohtalo joka vuosi. Viikkokausien piina on rauhallisen kuolinhetken hinta useimmiten. Kuolemisen taitoa; ars moriendi ei nykysairaaloiden teknokuolemissa ole - jos on ollut ennenkään muualla kuin sankaritarinoissa ja muissa yhteiskunnan yrityksissä muuttaa hirviö hymypojaksi. Tekniikkaa enemmän kaipaa amerikkalainen kirurgi Sherwin B. Nuland vanhaa perhelääkäriä; yhtä aikaa inhimillistä ymmärtäjää ja objektiivista neuvonantajaa.

Kuolemisen arvokkuus on Nulandille ars vivendi; elämän taito, sekin vain muistona läheisten mielissä kuolevan kaikesta arvokkuudesta riistetyn sotkuisen, haisevan ja tuskaisen fyysisen todellisuuden äärellä. Sitäkin arvoa on kaunisteltu jälkeenjäävien yrityksenä torjua kuolemisen irvokkuus. - Pidä paikat siistinä ja kipu poissa, siinä tositilanteiden ylevyyden korkein aste.

Nulandin kirja on ruumiillisen murenemisen kuvaus, kuolemiseen keskittynyt lääkärikirja. Turhaan haluaa Nuland purkaa kuolemisen myyttisyyttä, koska hänen totuutensa, johon hän sen purkaa, on niin biologinen. Terra incognita jää hirvittämään vieläkin enemmän Nulandin paljastaessa kuolemisen olevan niin usein niin raakaa, toista kuin LoveStorymäisen sentimentaaliset poisliukumiset ja viime hetken viisaat sanat. Raflaavat kuvat hän rajoittaa kuvaukseen mielipuolen veitseniskuihin sammuvan lapsen himmentyvistä silmistä ja avoimen sydämenhieronnan verisistä minuuteista tyytyen muualla vain yleisesti kuvailemaan uhrien kärsimyksiä ja hirvittelemään pinnalle nousseita hukkuneita ja hirttäytyneitä. Kirjan pääosa kuvaa kuoleman ratsumiehen hitaampia aseita: verenkierron pysähtyminen, hapetuksen loppuminen, aivojen hiipuminen, elinten pettäminen, vitaalikeskusten tuhoutuminen. Ne selitetään tavallisten tautien avulla: aivohalvaus, dementia, AIDS, syöpä.

Vain kestämättömän, parantumattoman, loppuvaiheen päättämiseksi tehdyn itsemurhan hän varauksin hyväksyy, tavanomaista ei. Hän ei sopisi joka akuuttipoliklinikan viina- ja pillerirulettiaan pyörittävien vakioitsensätappajien lohduttajaksi. Eutanasia menee hänen mukiinsa vain silloin kun yritämme järjettömästi pidentää kuolevan kidutusta itsemme vaan ei kuolevan vuoksi.

Elämään takaisin palautettujen tyypillisiä kertomuksia lähenevästä valosta ja vastaantulevista olennoista joutuu hän klassisen kirurgimaailmankuvansa pohjalta tietysti pitämään vain endorfiinihumalana, hapenpuutteena, hallusinaationa tai epileptisenä kohtauksena.

Nulandin kirja on palkittu vuoden tietokirjana. Tyypilliseksi aimo annoksen omalta patofysiologiselta erityisalueeltaan tietoa jakavaksi lääkärikirjaksi se sopisi, jos maallikolle vaikeaa tekstiä olisi helpotettu kuvin. Muistelmien ja tietokirjan ristisiitoksena se käy laatuun, vallankin kun aihe on kaikkia kiinnostava.