Rauno Juntumaa: Miehen rakkauselämä. Kirjayhtymä 1989

Psykologi Rauno Juntumaa kirjoittaa esipuheessaan "...mielessäni on ollut kysymys: millainen yhteys on miehen työmies-elättäjä-roolilla hänen rakkauselämäänsä? Onko sillä yhteys miehen monenlaiseen itsetuhoisuuteen, epäsosiaalisuuteen, sairastamiseen, lyhyeen elinikään verrattuna naiseen sekä yksin selviämisen ihanteeseen?" Juntumaan löytämät yhteydet jäävät pinnallisiksi. Hän ei pysty tunkeutumaan ihmisten ja organisaatioiden roolien taa, vaan kirjoittaa elämää sisältämättömän pirstaleisen sukupuoli- ja ammattirooleilla pelaavan klishékoosteen.

Hän yrittää useimpien muiden lailla ymmärtää elämää itsensä ulkopuolelta omittujen aatevirtausten avulla. Vuosisata sattuu olemaan omamme, paikka Suomi ja aatevirtaus psykoanalyysi ja siitä haaroittunut jälkikasvu. Varhaislapsuudessa saatujen peruskokemusten vaikutus oman lapsen kasvatukseen, suhtautumiseen omaan vaimoon, rakastajattaren ja työhön, kuka kehenkin samaistuu-pohdintaa, tässä Juntumaan perusaineksia, joilla hän yrittää miestä selittää. Koska tämänkaltaiset ajatussuunnat ja hänen ammattinsa sattuvat meidän vuosisadallamme olemaan legalisoituja, on sillä varmaan ollut osansa tämän tekstin julkaisukynnyksen ylittämisessä, hiukan samoin kuin uskonnollisille kirjapainoille riittää monasti vain uskonsuunnan samuus, ei tekstin laatu sinänsä.

Jos miehen rakkauselämästä ja elämästä yleensä tahtoo jotain elävämpää tietää, niin miehen asiaa käsittelevistä nykysuomalaisista kirjoittajista suosittelen ennen kaikkea Martti Lindqvistin teosta Miehen mittainen mies (Otava 1986). Juuri Juntumaan tekstiin nähden saa erityistä painoa se mitä Lindqvististä silloin kirjoitin: "Lindqvistin subjektiivisuus tekee kirjan objektiiviseksi. Se ei yritä vakuuttaa tieteellisin tutkimuksin tai objektivismin laimennuskeinoin. - Tässä ei ole vain Juntumaan vaan koko länsimaisen ihmistutkimuksen ongelma. Jokaisen ryhmäajattelusuunnan on tyytyminen kulkemaan sen aitauksen sisäpuolella, jonka rajat määrittyvät kunkin aikakauden yhteisöllisestä sieto- ja ymmärrystasosta. Nykyinen ihmistutkimuksemme ei voi seljättää analyyttistä otetta ylipainottavan länsimaisen kansainvälisen hengenperinnön titaaneja. Tämä puolestaan väistämättä tietää ihmisen kokonaisuuden yliyksinkertaistamista, joka parhaimmillaan kyllä johtaa kauniisiinkin tuloksiin vallankin fyysisellä alueella (jossa analyysille annettakoon kaikki kunnia) esim. monien sairauksien voittamisen muodossa. Tämä kulttuuriotteen kuristava sivuvaikutus on analyysin pääseminen rengistä isännäksi, välineestä itsetarkoitukseksi, joka ilmentyy esimerkiksi niissä voittopuolisesti tyhjänpäiväisissä psykologisissa ja psykiatrisissa tutkimuksissa, joita julkaisukynnyksen ylittäneet tutkimukset enimmältään ovat, ja joiden analyyttisstatistista kultasilausta hiukan raaputtamalla näkyy kysymyksenasettelun ja sen toteutuksen tyhjyys. Juntumaa ei erotu tämän tutkimusperinteen valtavirrasta.

kts myös Birgitta Juntumaa: Elämässä voi onnistua - matka itseen