Jorma Palo: Mies, joka ei ollut mistään kotoisin. WSOY 1995

Syankaliumkapseli on kollegan luona odottamassa Ilari Paloa, jos hän päättää ottaa asennon, vetää hupun päähänsä ja lähteä täältä kärsimästä.

Tosin neurologi Jorma Ilari Palon, 59, elämäkertakirjan ensisivu julistaa, ettei kirjan henkilöillä ja tapahtumilla ole tekemistä todellisuuden kanssa, ja jos on, niin se johtuu sattumasta. Tosin en löytänyt kirjan Ilarista muuta eroa Palon todelliseen elämään kuin että Jorma Ilari on 4 cm Ilaria pidempi, ja senkin näin itse asiassa muualta. Niinpä uskon tuon kapselin olemassaoloon, ja myös Palon kykyyn sitä käyttää.

Muutama vuosi sitten Palo oli vielä kiinni maailmassa, neurologian kakkuloiden yli toisinajattelijoita tarkkailemassa ja lääketiedettä kansantajuistamassa ammattisitoutumaansa heijastavalla lääkäriopettajamaisella idealismilla. Tiedottajapalkintoja siitä työstä rapisi.

Viisi vuotta sitten väläytti armoton tappaja; melanooma, synkänmustan sinettinsä Palon pintaan. Sen hän kertoi kirjassaan "Saanko elää, saanko kuolla - hoidon rajat" (WSOY 1992). Hän saa nyt jatkoaikaa pala kerrallaan, joka kerta valmiina musertavaan uutiseen maatessaan joka neljäs kuukausi tietokoneen etsivän säteen alla.

Se on laittanut Palon elämänarvot uusiksi. Hän suositteleekin syöpää kaikille elämäntarkoituksensa hukanneille. Tässä uusimmassa kirjassaan hän ottaa verhotun kiihkon ja raivon notkistamin sanakääntein etäisyyttä elämästä maalaamalla sitä rumin värein. - Vai vasta tässä kirjassaanko hän, konflikteja välttävä ystävällinen mies, katsoo sidonnaisuuksista vapaana, elämänsä jo melkein eläneenä miehenä voivansa tuoda kansanvalistajan kirkkaan otsan takaa esiin siellä ehkä aina piilleen synkkäsävyisemmän puolen? Näin aution ahdistavaa tekstiä en ole aikaisemmin häneltä nähnyt.

Juuri tässä raa'assa totuudellisuudessa on kirjan viehätys. Lääkäri tapaa olla lääkäri muistelmissaankin, vaan ei Palo, joka lääkärintakkiaan silpoessaan repii itsensäkin auki. Kuumeinen vimma nostaa tekstin aivan toiseen elämysluokkaan kansanvalistajan roolin suojista kirjoitettuihin nähden. Vimma ennen häviämistä kuin hirmuliskot, ja lopulta maa ja aurinko ja ihmiset itsekeksimine jumalineen, jokaiselle kalliita vain oman elämänsä sekunnit.

Hänen äitinsä, koko sukunsa, työtoverinsa, itsekeskeisiä, vallanhaluisia, vammaisia miltei kaikki tyynni, hän äitinsä silmissä mies joka ei ollut mistään kotoisin, jota joulupöydästäkin sopi raahata hankeen ja hakata siellä kuin sikaa. Puumerkkinsä Ilari kuitenkin elämän kirjaan raapusteli päästen lopulta jopa professorin äidin pojaksi. Ystävienkin kuvausten ympärillä hiipii synkkä varjo, elämän langoissa sätkyvien ihmisnukkien sidonnaisuus, oman kunnian ja kuuluisuuden haaveet virtsanhajuisissa laboratorioissa, tieteen julkisivujen takainen likaisuus. Sen kaiken kestää vain ironisena farssina. "Elämässä on joka tapauksessa kaikki naurettavaa. Loppu on itkettävää."

Vasta viimeisellä sivulla lankeaa seesteinen valo maailman turhuuden ja tyhjän tavoittelun ahdistavan tunkkaisuuden ylle. Vasta tuulen levittäessä hänen tuttavansa tuhkan pitkin järven rantaa humisee loputon elämän ja kuoleman kiertokulku vapauden lauluaan Palon sydämessä.

(kts myös Palo: Suomalainen lääkärikirja , Saanko elää, saanko kuolla — hoidon rajat, Aivojen salaisuudet, Sängyssä vai kylppärissä)