Olimme esikoisia kumpikin, kirjailija ja hänen kriitikkonsa, kun kirjoitin ensimmäisen kirja-arviointini kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Se kirjailija on nyt jo kuollut. Uusi kierros on alkanut, sukupolvi vaihtunut, totuudet keksitty taas kertaalleen, uudella yleisöllä uudet puhujat, uudet ihmiset syntymäkivuissa, murrosiän tuskissa, keski-iän kriiseissä, vanhuuden vaivoissa, unohduksen viileään huuruun haihtuvina.

Kirjoitin silloin kirjasta, pyörän yhdestä puolasta. Kun elämä pyöri kipeästi itseni yli, aloin kirjoittaa enemmän pyörästä kuin puolasta. Kirja väistyi yhä enemmän tekijänsä taakse, tekijä aikansa taustaan, aika ajattomuuteen, pisarat meren rannattomuuteen, taivaanrannan loputon viiva ja arvoitus kaiken yllä. Kirja hukkui pienuuteensa, kirjailija merkityksettömään sanomaansa. Miksi kirjoittaisin ilmaan piiskatusta tomusta, ajan tuulissa pyörivistä lehdistä, avaruuteen vasaroiduista nauloista?

Eikö kriitikko kanna enää hedelmää yhteiskunnan puuhun jos hän painii vain oman jumalansa kanssa, harhailee tiettömillä teillään, sotkee oman taivaansa kirjailijan kuvaan, hyppää hänen hartioiltaan omaan taisteluunsa? - Tunsin etääntyväni niin kirjoista kuin lukijoistanikin yhä kauemmas oman universumini nurkkaan. Kuka minua enää kuuntelisi? Onko sanottavallani enää yleistä merkitystä? Onko minulla oikeutta rajata lukijoitteni piiriä pientäkin pienemmäksi, harvojen salaseuraksi, jonka kanssa käydä yksityiskirjeenvaihtoa massamedian kustannuksella? Naurattaa markkinatempuilla niitä, jotka eivät asian ydintä kuitenkaan ymmärrä, saada heidät luulemaan että kirjoitin kirja-arviointeja! - Vihdoin en voinut enää kirjoittaa.

Muistelen vanhaa ystävääni, joka näki pyörän alla tien, tiettömän tien, loppumattoman matkan, lyhyitä lepohetkiä leiritulilla, ihmisiä pihoilleen aitautuneita, lähtöpaikkansa unohtaneita. Kaikkien kanssa hän puhui. Ja hiljeni kun heitä alkoi väsyttää. Hän kuuli ihmisten kertovan pienistä jumalistaan tuntematta hänen suurta jumalaansa. Hän ehkä uskoi minunkin joskus tyytyvän iloisena pieneen paikkaani, vastuuseeni ihmisten edessä Kalevankin sivuilla pitämättä lukua syttyvistä ja sammuvista linnunradoista, kulkevan silti horjumatta omaa tietäni keisaria, jumalaa ja Kalevaakaan unohtamatta?

Ehkä minäkin palaan vielä matkaltani hänen laillaan, ehkä minutkin nähdään jälleen markkinoilla kurpitsapulloani kantaen, sauvaani nojaten palaamassa kotiin? Ehkä minäkin voin vielä kertoa kirjojen kukkasista, maasta, josta ne voimansa imevät, taivaasta ja auringosta kaiken yllä?

kts myös: Lukemattomia kirjoja