KRIITIKON KUOLEMA
Olimme esikoisia kumpikin, kirjailija ja hänen kriitikkonsa, kun
kirjoitin ensimmäisen kirja-arviointini kaksikymmentäyksi vuotta
sitten. Se kirjailija on nyt jo kuollut. Uusi kierros on alkanut, sukupolvi
vaihtunut, totuudet keksitty taas kertaalleen, uudella yleisöllä
uudet puhujat, uudet ihmiset syntymäkivuissa, murrosiän tuskissa,
keski-iän kriiseissä, vanhuuden vaivoissa, unohduksen viileään
huuruun haihtuvina.
Kirjoitin silloin kirjasta, pyörän yhdestä puolasta.
Kun elämä pyöri kipeästi itseni yli, aloin kirjoittaa
enemmän pyörästä kuin puolasta. Kirja väistyi
yhä enemmän tekijänsä taakse, tekijä aikansa taustaan,
aika ajattomuuteen, pisarat meren rannattomuuteen, taivaanrannan loputon
viiva ja arvoitus kaiken yllä. Kirja hukkui pienuuteensa, kirjailija
merkityksettömään sanomaansa. Miksi kirjoittaisin ilmaan
piiskatusta tomusta, ajan tuulissa pyörivistä lehdistä,
avaruuteen vasaroiduista nauloista?
Eikö kriitikko kanna enää hedelmää yhteiskunnan
puuhun jos hän painii vain oman jumalansa kanssa, harhailee tiettömillä
teillään, sotkee oman taivaansa kirjailijan kuvaan, hyppää
hänen hartioiltaan omaan taisteluunsa? - Tunsin etääntyväni
niin kirjoista kuin lukijoistanikin yhä kauemmas oman universumini
nurkkaan. Kuka minua enää kuuntelisi? Onko sanottavallani enää
yleistä merkitystä? Onko minulla oikeutta rajata lukijoitteni
piiriä pientäkin pienemmäksi, harvojen salaseuraksi, jonka
kanssa käydä yksityiskirjeenvaihtoa massamedian kustannuksella?
Naurattaa markkinatempuilla niitä, jotka eivät asian ydintä
kuitenkaan ymmärrä, saada heidät luulemaan että kirjoitin
kirja-arviointeja! - Vihdoin en voinut enää kirjoittaa.
Muistelen vanhaa ystävääni,
joka näki pyörän alla tien, tiettömän tien, loppumattoman
matkan, lyhyitä lepohetkiä leiritulilla, ihmisiä pihoilleen
aitautuneita, lähtöpaikkansa unohtaneita. Kaikkien kanssa hän
puhui. Ja hiljeni kun heitä alkoi väsyttää. Hän
kuuli ihmisten kertovan pienistä jumalistaan tuntematta hänen
suurta jumalaansa. Hän ehkä uskoi minunkin joskus tyytyvän
iloisena pieneen paikkaani, vastuuseeni ihmisten edessä Kalevankin
sivuilla pitämättä lukua syttyvistä ja sammuvista linnunradoista,
kulkevan silti horjumatta omaa tietäni keisaria, jumalaa ja Kalevaakaan
unohtamatta?
Ehkä minäkin palaan vielä matkaltani hänen laillaan,
ehkä minutkin nähdään jälleen markkinoilla kurpitsapulloani
kantaen, sauvaani nojaten palaamassa kotiin? Ehkä minäkin voin
vielä kertoa kirjojen kukkasista, maasta, josta ne voimansa imevät,
taivaasta ja auringosta kaiken yllä?
Markku Siivola
kts myös: Lukemattomia kirjoja