Raimo Sulkava, Ulla Eloniemi, Timo Erkinjuntti, Antti Hervonen: Dementia. Kirjayhtymä 1993.

Alzheimerin tauti kuvattiin 1906. Demenssistä kärsiviä oli vuonna 1992 Suomessa jo noin 60.000, joka vuosi melkein tuhat lisää. Puolet on Alzheimerin taudin; dementian yleisimmän syyn aiheuttamia.

Dementoitunut herättää niin voimakkaita syyllisyyden, avuttomuuden ja raivon tunteita omaisissa, ettei mikään tuki sitä kokonaan häivytä. Olisiko pitänyt tehdä vielä enemmän, siirtää laitokseen vasta myöhemmin? Miksi hylkäsin, miksen uhrautunut, miksi vihaan omaistani? Miksi en käy häntä useammin katsomassa? Oman pienen osansa lievittävät kuitenkin hyvät kirjat kuten juuri tämä teos, jonka tekijät tiukkuvat ammattilaisuutta ja kokemusta, mutta saavat silti pysytettyä tekstinsä maallikonkin hoksottimien horisontissa.

Kirja on suunnattu omaisille ja sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Ammatti-ihmisille on hyvä vallankin luku dementiapotilaan käytännön hoidosta lukuisine mainioine esimerkkeineen. Dementoituneen ihmisen elämysmaailman todellisuuden huomioonottaminen ja sen hoitoon soveltamiseen tarvittava luova ajattelu käy niissä selkeästi ilmi. Jälkiosa muistista, oppimiskyvystä ja vanhenemisesta on anniltaan ohuin.

Tarvittaisiin myös enemmän dementoituneiden erityishoitolaitoksia, mutta kenen kustannuksella? Otetaanko rahat AIDS-potilailta, lonkkamurtumavanhuksilta, sydän- vai munuaispotilailta? Kuka huutaisi dementian puolesta eri sairausjärjestöjen suorakurkkuisten vaatteittensarepijöiden voihkeessa? - Tämä kirja ei onneksi vingu rahoja dementiahoidon pussiin, vaan jättää pyhän rahasodan käytäväksi muilla areenoilla kuin maallikkolukijoiden itkumuurilla.

Todistaako dementia ihmisen eläimellisyyden, vai onko ihminen vain holtittomasti käyvä biologinen refleksikone sosiaalisen kontrollin kiilahihnan katkettua? Tai todiste ihmisen sisäisestä kauneudesta sosiaalisen kontrollin kahleista vapautuneena, sillä jotkut dementoituneet henkivät erikoisen estotonta valoa ja lämpöä ympärilleen. Psykiatria ei siihen pysty vastaamaan, mutta demenssin inhimilliseen hoitoon ei demenssifilosofioita onneksi tarvitakaan. Hyvä sydän ja nokkela pää, siinä parhaat demenssihoidon inhimilliset ainekset.

kts myös: Lempi Pursiainen: Muistojen vartija, ja Antti Hervonen, Outi Arponen, Marja Jylhä: Kun ei muista mitä lusikalla tehdään