Helinä Siikala: Matkalla ja perillä. Otava 1987

Tämä kirja on ensimmäinen lääkäri Helinä Siikalan kirja, jonka olen lukenut. Olen jostain saanut käsityksen, että hän runoilee mieluummin kuin proosailee. En tiedä ovatko hänen aikaisemmat teoksensa kaikki runokirjoja vai eivät (Kenellä on kotinsa kaukana; 1975, Pysähdytään, anna kätesi; 1977, Metsässäkulkijan päiväkirja; 1982, Täyden auringon aikaan; 1985, Kirjeitä Martille (toim.)).

Siikalan tämänkertaisen kirjan neljännesrunoileva proosamuoto häiritsee. Teksti ei ole runoa eikä proosaa. Sen muodon läpi näkyy liikaa tietoinen tällääminen. Hyvä runollinen proosa ei särje lauserakenteita ja vaihtele sanajärjestyksiä liikaa, vaan sytyttelee sisäisiä kuviaan enemmän ajatusmerkitysten kuin lauserakenteiden muunnosten kautta. Siikalan rytmi raksahtelee poikki ulkoisten keinojen jahdissa liian äkillisten sanaheittojen ja keinotekoiselta maistuvien symbolien katkaistessa lauseilta niskan.

Hän alkaa lääkärintyöstään kertovan tarinansa 63-vuotiaan parantumattomasti syöpäsairaan Ilmin sisääntulolla vastaanotolle, lopettaa seuraavan potilaan sisääntuloon. Väliin mahtuu assosiaatioita muista surkeista potilaista, vallankin ystävystymisestä nuoren syöpäsairaan opiskelijatytön Helenan kanssa. Tavallisten lääkäritarinoiden yli hän nousee kuvatessaan voimattomuuttaan, ahdistustaan ja vihaansa parantajan roolin takana, roolittoman yhteyden mahdollisuutta, traditioihin sisältymätöntä tapaansa kohdata potilas - tuo outo eläin, joka ei aina pure jos sitä taputtaa päähän. Välillä tuo kuvaus kuitenkin nyrjähtää yliabstraktiseksi kirjailijaminän käyttäessä lääkäriminää hyväkseen. Aitous väistyy kirjallisen ilmaisun tehokeinoetsinnän tieltä.

Vaihtoehtoisten hoitomuotojen suuntaan tuntuu Siikala olevan kallellaan, kun hän kytkee syövänkin psyykkisen tason elämänkohtaloihin, ja vilkahduttelee eurytmiaa ja sveitsiläistä luontaishoitolaitosta värivaloterapioineen ja omia seminaariaikojaan, ilmeisesti juuri siellä. Kuolemanjälkeisen elämän pohdinnassa Helenan kanssa hän miltei huomaamatta jättää sielusta elämään kuoleman jälkeen sen, "mikä ei ole palvellut pelon ja vihan tarkoituksia". Hän antaa potilaalleen joitain omia pistoksiaan, liekö homeopaattisia, hän kun jättää hiukan runollisen auki, mitä potilaaseensa tuikkii. Hän sanoutuu kuitenkin varmuuden vuoksi ainakin osittain irti homeopatiasta ja vaikuttaa sentään hyväksyvän ainakin jotain traditionaalisestakin lääkäriroolista.

Siikalan roolinetsintä lääkärin ja kirjailijan välillä ei piirrä hänen lääkäri- eikä runoilijaprofiiliaan selkeäksi. Jää epäselväksi, kumpaan rooliin hän itse samaistuu enemmän. Tämä kirja ei ole oikein kumpaakaan eikä kovin onnistunut synteesikään. Jonkinlaiselta kokeilevalta sormiharjoitusvälityöltä tämä vaikuttaa.