Hannu Vuori: Lääketieteen historia. Gummerus 1980

Vaikka historian tuntemus ei olisikaan olennaista pelastumiselle, valaistumiselle, maailman syvimmän olemuksen ymmärtämiselle ja niin edespäin mitä mieli voi ymmärryksensä kasvamisen ehdoiksi keksiä, niin omalla rajatulla alueellaan se aikaperspektiivin keinoin voi suhteuttaa monia kovin isoilta tuntuvia asioita hieman järjellisempiin mittasuhteisiin. Aikaulottuvuus voi avata paikallista yksiulotteisuuttamme näyttäen vakaina pitämiemme itsestäänselvyyksien olevan vain yhden paikan ja yhden hetken historian tuuliin taas ennen pitkää haihtuvaa tuotetta.

Näin on lääketieteen ja sen harjoittajienkin suhteen. Kuinka itsestäänselvältä tuntuukaan lääkärien ja lääketieteen olemassaolo, mutta seuratessamme sen kehitystä sen juuriin päin, avautuu monisyinen verkosto, jonka monet tekijät jäävät pelkän spekulaation asteelle, mutta sen yhteiskuntahistoriallisia kehityskulkuja voimme edes jollakin tavoin seurata useiden lääketieteeseen kuulumattomienkin ihmiskunnan muistinpanojen avulla.

"Historia on henkinen muoto" toteaa historioitsija John Huizinga. Se on tutkijan itsensä suode, tutkijan persoonan sanelema tiivistelmä siitä valtavasta monimuotoisuudesta, jota ei koskaan yksien kansien väliin - eikä monienkaan - tavoiteta.

Kuopion korkeakoulun kansanterveystieteen professori on astunut aitauksensa ylitse, luonut oman yhteiskuntahistoriallisen tisleensä lääketieteen historiasta. Tavallaan hän kyllä pysyy omalle alalleen uskollisena tuntemalla vastenmielisyyttä kuvaamaansa nykyistä lääketieteellistä sairauslähtöistä, lääkärikeskeistä ja luonnontieteellisesti orientoitunutta terveydenhuoltojärjestelmää ja tämän mallin varassa lepäävää nykyisen terveydenhuollon filosofiaa kohtaan seka toisaalta arvostamalla nimenomaan omaa erikoistumisalaansa kansanterveystiedettä toteamalla esimerkkinä, että 1800-luvun kansanterveysliike "tuotti lyhyessä ajassa merkittavammän väestön terveystason paranemisen kuin todennäköisesti mikään biolääketieteeseen perustuva edistysaskel on tuottanut tai tuottava" (harvennus minun).

Mutta juuri tämän näkemyksensä kautta hänen kirjansa erottuukin piristävällä tavalla "tavanomaisesta" lääketieteen historian henkilö- ja tiedeanalyysipainotteisesta redusoivasta ja harvaulotteisesta tarkastelutavasta, jota hänen mukaansa lääkäreiden enemmistö tietäen tai tietämättään kannattaa. Tekijä itse kannattaa bio-psyko-sosiaalista systeemianalyyttista moniulotteista ajattelumallia, joka hänen mielestään osoittaa selvästi että "reduktionismille ja mekanismille tyypillinen yhden muuttujan peukalointi kerrallaan ei voi mitenkään vastata monimutkaista todellisuutta".

Tekijän tarkastelutapa on edelläolevan mukaan monisyinen, väliin uudelta kulmalta asioita toistava tapahtumien runsaslukuisesta monimuotoisuudesta yhteiskuntahistoriallisia toisiinsa osittain sekoittuvia yläkäsitteitä uuttava.

Juuri nimenomaan tämän lähestymistavan pohjalta on yhteen aikaan yhteen paikkaan ja yhteen filosofiaan juuttumistaipumuksemme sangen selvästi oivallettavissa. Länsimaisen yhteiskunnan arvosidonnaisuuden keskeltä kiinnitämme huomiota helposti vain niihin historiallisiin tekijöihin, jotka tämä arvosidonnaisuus määrää tärkeimmäksi, vaikka historian monimuotoisesta verkostosta olisi mahdollisesti löydettävissä väkevämpiä ja vielä korkeampihierarkisia kehityskulkuja. Näin esimerkiksi "pyrimme identifioiman tasaisesti jatkuvan kehityskaaren, jonka päätepisteenä on nykyinen lääkäri. Tämä ei kuitenkaan vastaa lääkärin ammatin historiallista kehitystä" toteaa Vuori. Muinoin oli lääkäri "yksi eikä suinkaan aina edes ensisijainen vaihtoehto". Vasta 1800-luvun loppupuolella alkoi lääkäreillä olla tarjottavanaan sellaista potilasta todella auttavaa tietoa jota eivät muut ammattiryhmät siinä määrin omanneet.

Tämän ideologisen perusrungon puitteissa hahmottelee Vuori lääkintätaidon kehitystä alkaen ajasta vuosia ennen Kristusta, kulkee läpi Hippokrateen ja Galenoksen ajan, pistäytyy välillä Kreikkaa etelämmäksi ja idemmäksi ja saapuu vihdoin kirjan painopistealueille viiteen viimeiseen vuosisataan.

Erityisesti kehoitan tutustumaan lukuihin lääketieteen filosofiasta ja sairauden olemuksesta. Nämä ovat eniten tavanomaisesta kronologis-analyyttisesta klassisesta käsittelytavasta poikkeavia mutta juuri näissä luvuissa tiivistyy nähdäkseni kirjan olennaisin anti, niiden peruskäsitteiden nostaminen kyseenalaiseksi, joita olemme itsestäänselvyyksinä oman aikakautemme "ajattomassa" kapselissa hellineet. Näissä luvuissa hän käyttää tarkastelupolariteetteinaan mm.: ontologinen/ antropologinen, materialistinen/ spiritualistinen, humoraalipatologia/ solidaaripatologia sairauden olemusta tarkastellessaan, ja sairauden syykäsitteistä hän tarkastelee demonologisia, teogeenisiä, metafyysisiä ja "tieteellisiä".

Painotettakoon, että kokonaisvaltaisen moniulotteisen sosiaalilääketieteellisen näkökulman käyttämisestä huolimatta hän ei sorru yksipuolisesti leimaamaan edelläesitettyjä mekanistisia suuntauksia, vaan toisaalta näkee niiden arvon ja sangen mahtavat tulokset joita juuri ja nimenoman talla "dehumanisoivalla" tutkimusmenetelmällä on saatu.

"Ihminen oli tungettu syrjään sairauksien tutkimisesta", tuhahtaa hän Lääketieteen filosofia-luvussaan, "ja patologit olivat puristaneet sairauden ihmiselimistön pienimpiin osiin ja mikrobiologit siirsivät sen kokonaan elimistön ulkopuolelle petrimaljoilleen". ­ Aivan niin, ja silti hän tajuaa tämänkin työn ja sen valtavan ihmiskunnan kärsimyksiä levittävän arvon, joka näiltä petrimaljoilta on noussut.