Enhän minä muista, oliko se Aapeli vai joku muu suomalainen joka tuonnimisen kirjan kirjoitti, enkä sisältöäkään tiedä, mutta lainataan suuremmilta, kun täysin omaa otsikkoa en keksi.

Niinhän sitä on tehty ja tehdään maailman sivu. Lainataan muilta. Lainataan liikkeen perusprofeetalta. Jokainen liike on epäitsenäisyyden merkki, surullinen osoitus henkisestä harmaakaihesta, jota kuitenkin tarvitaan, kuten Emily Dickinson sen sanoo:
 

Freud oli ennen viettiteoriaansa kehitellyt viettelyteorian, jossa oletti, että hänen (nais)potilaidensa kertomat muistot heidän seksuaalisesta hyväksikäytöstään aikuisten taholta olivat tosia. Tämän näkemyksen hän julisti vuonna 1896 kirjoituksessaan "Hysterian syyt". Jo seuraavana vuonna 1897 hän kuitenkin käänsi kelkkansa hyläten viettelyteorian, joka oli olennaisin portinavaus viettiteoriaan alkaen olettaa, että nuo potilaiden seksuaalimuistot olivat heidän oman mielikuvituksensa tuotteita ja antoi näin synninpäästön vanhemmille.

Miller murehtii, että vaikka juuri psykoanalyysin vuoksi lasten väärinkäytön ongelma alkoi porautua yhteiskunnan tietoisuuden pintaan, kääntyikin psykoanalyysi omaksi jarrukseen sälyttämällä lasten niskaan heidän vanhempiensa pahat teot. Oidipuskompleksista, eräästä psykoanalyysin käsitekivijaloista, lienee kuullut jokainen, mutta Miller näkee sen patriarkaaliseen yhteiskuntaan selvässä yhteydessä olevana sorron välineenä:

Oidipuksen sitkeähenkisyys ei johdu analyysissa saaduista kokemuksista vaan psykoanalyyttisten yhdistysten valtarakenteesta niiden pyrkiessä suojaamaan isien ja isoisien puolustusmekanismeja.

Hedelmällisempänä hän kokee narsisminäkökulman:

Narsistisissa tarpeissa turhautumisesta juontuvat traumatisoitumiset johtavat usein tunteisiin, joita voidaan nykyään ymmärtää ja kuvata paljon eriytyneemmin kuin "oidipaalisuuden" käsitteen avulla.

Hän ei näe lapsessa niinkään "puolustautumisreaktioita infantiileja seksuaalisia toiveita vastaan", vaan ymmärrettävän vastareaktion aikuisten lapseen kohdistamiin seksuaalisiin toiveisiin.

Jeffrey Moussaief Masson, psykoanalyytikko hänkin, (Masson: Freud ja totuus - taistelu viettelyteoriasta. Kirjayhtymä 1985) esitti Millerin lailla, että Freudin mielipiteenmuutoksen merkittävin motiivi em. vuonna oli pelko, eivät suinkaan faktat. Pelko ei Massonin oletusten mukaan johtunut ainoastaan tieteellisen eristämisen pelosta vaan mahdollisesti myös Freudin merkillisen vahvasta neljännesvuosisadan kestäneestä suhteesta kollega Wilhelm Fliessiin, jonka oma poika uskoi isänsä pahoinpidelleen häntä seksuaalisesti hänen pienenä ollessaan.
Millerin mukaan

Yhtä paljon kuin Millerin teema on seksuaalisesti aivan todellisuudessa pahoinpidellyn lapsen puolustus (joka on tässä pidemmälti käsittelemätön ongelma sinänsä) ja Freudin viettiteorian vastustus, on se tempoilua psykoanalyysin kahleissa. Hänen tekstinsä saa sävyn, jonka erityisen voimakkaasti voi aistia monista ennen tätä vuosisataa kirjoitetuista teksteistä: voi tuntea kiivailun, tempoilun, teesit ja vastateesit, voi aavistaa kirjoittajan panneen tekstiinsä sielunsa ja verensä, mutta yhtäkaikki se on kuin tyhjän tynnyrin kumahdus kaukaa menneisyydestä, ja muinoin niin tärkeät kysymykset ja tunteita herättäneet vastakkainasettelut ovat muumioituneet ajan armeliaassa saatossa.

Psykoanalyysiin takertuneet näkevät varmaan Millerin tekstin suuntaan tai toiseen tunteita nostattavana, kuten uskovaiset edellämainitsemassani radio-ohjelmassa omissa uskontunnustuspohdiskeluissaan. Millerin luonteessa on jotain totista torvensoittajaa, ja kokonaisnäkemyksen puutetta omaamattoman löytöjä, jotka ovat kuitenkin liian pieniä irrottaakseen löytäjänsä pään kokonaan ideologiansa pensaasta. Miller murtaa sisimmän renkaan, mutta taikapiiri jää silti vielä kovin kuristavaksi.
 

On surkuhupaisaa seurata massaliikkeiden historiallista kehitystä siinä vaiheessa kun ne alkavat hajaantua eri haaroihin - ja sehän tapahtuu väistämättä joka ainoalle liikkeelle. Liikkeeseen sitoutuneet eivät toistensa kritisoinnissa osaa tietysti käyttää muita kuin sen omia käsitteitä, muutenhan he eivät siihen olisi itseään hirttäneetkään. Niinpä on verrattoman surkuhupaisaa nähdä toisistaan erilleen liukuvien psykoanalyytikkojen ruotivan toistensa komplekseja psykoanalyysin omilla aseilla. Näin tekee Millerkin. Koska aseet noudetaan samasta varastosta, ovat ottelijat tavallisesti ikävän tasaväkisiä; suunsoiton jatkuvuus turvattu.

Samoja teitä Millerin tapaan kulki Masson, mutta hänelle kävi huonommin - tai paremmin - koska hänet erotettiin psykoanalyyttisestä liikkeestä juuri saman huomion vuoksi, minkä Millerkin teki. Masson tuntui kyllä ärsyttäneen karhua enemmän. Masson oli itsensä mukaan viettelyteoriasodan neljäs uhri: Ensin Freud itse hylätessään sen, sukupolvea myöhemmin Freudin läheisin analyytikkoystävä Sándor Ferenczi, sitten törmäsi uskon seinään Robert Fliess, Wilhelm Fliessin poika, ja viimeksi sai potkut liitosta Masson vuonna 1981, samana vuonna kuin Miller julkaisi oman teoksensa.
 

Aatehistorioissa esittävät samat ihmiset sekä roiston että sankarin osaa. Jokainen oman yhteiskuntansa harmaata massaa aukikyntänyt yksilö kääntää sivuilleen puolustajien ja vastustajien sarkaa. Heitä ja heidän vaikutustaan voidaan arvioida jotensakin neutraalisti vasta yhteiskunnan muututtua niin paljon, että heidän löydöksensä ei enää nostata tunteita. Vielä eivät yhteiskunnan perusarvostukset ole muuttuneet niin paljon, että Freudin nimeä voisi kirotuksi tai ylistetyksi tulematta lausua vielä ainakaan moneen kymmeneen vuoteen. - - Mutisiko joku ettei koskaan muutukaan?

Irving Stonen Freud-elämäkerran sävy on positiivinen, hillityn ihaileva. Kirja kattaa Freudin elämän 26-vuotiaasta hänen Englantiin v. 1938 pakenemiseensa saakka. Stone on sangen onnistuneesti yhdistänyt valtavan joukon asiatietoa ja fiktiivisen kerronnan suorine dialogeineen. Tämä kertomus Freudin purjehtimisesta ja törmäilystä niin ihmisiin kuin ideologioihin on kuin paraskin psykodekkari; henkevää sanamittelöä, teorioiden miekkataistelua, dramaattisia potilaskertomuksia. Sen monikerroksellisuus tekee lukemisen helpoksi ja antoisaksi. Kirja on mitä sopivin myös ja eritoten maallikoille.

Kuinka pitkälle yksityiskohtiin Stonen kuvaus pitää ulkonaisissa tapahtumissa paikkansa, on mahdotonta sanoa, mutta yleisesti voimme varmaan todeta että riittävän pitkälle. Dialogeissa ja Freudin omien mielenliikahdusten yksityiskohtaisessa kuvauksessa suotakoon Stonelle taiteilijan vapaus, koskapa hän sangen hyvin tuntuu tavoittaneen Freudin tyylin. Hän sijoittaa Freudin niin runsaan ja elävän ympäristökuvauksen keskelle, että todella voi uskoa hänen kuusi vuotta yhtäjaksoisesti kestäneen Freud-työnsä aikana myös henkilökohtaisesti kiertäneen nuo paikat. Henkilökohtaiset kiitokset työnsä edistämisestä hän esittää peräti 145 henkilölle. Työn suuruuttaa heijastaa myös kuusitoistasivuinen tiukkaan pakattu tekstimassa: lähdeluettelo.

Onkin kiinnostavaa lukea niistä samoista tapahtumista, joita niin monet muut henkilöt ovat kuvanneet. Mieleeni tulevat monet riidat, joiden osapuolet selostavat ulkoiset tapahtumat miltei samalla tavoin, mutta aivan pienin nyanssein onnistuvat muuttamaan vastapuolen perkeleeksi. Viime aikoina ilmestyneistä kirjoista on mielenkiintoisinta verrata em. Millerin ja Massonin teoksia, C.G. Jungin omaelämäkertaa (Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY 1985) ja tätä Stonen yli kuusisataasivuista lyhennettyä (!) suomenkielistä laitosta.

En ole oikein varma, onko Stonen suupieli yhtään vetäytynyt vinoon hänen kuvatessaan Freudin uskonluutumaa siteeratessaan Freudin kirjoitusta siitä, kuinka hän on kestänyt aikalaistensa kritiikin

...psykoanalyyttisen teorian avulla pystyin ymmärtämään aikalaisteni asenteita .... tätä vastarintaa ilmenisi heti väistämättä myös terveissä ihmisissä heti, kun jokin ulkoinen lähde pani heidän eteensä sen, mikä oli torjuttua. .... Ainoana erona oli, että potilaita saattoi painostaa niin, että he oivalsivat omia torjumiaan ja pääsivät niistä eroon. Sen sijaan näennäisesti terveiden oli tultava toimeen ilman tätä mahdollisuutta.

Toisin sanoen: ilman omaa suodatusjärjestelmäänsä ei Freud pystynyt ymmärtämään. Vastustajansa hän joutui patologisoimaan oman teoriansa turvin. Se teoria on analyyttisen tarkasti järjen terävällä neulalla tikattu, saumat arvostelun tuiskun pitäviä. Mutta on aina murheellista nähdä kuinka terävinkin pää joutuu (sillä vapaata valintaa ei ihmisellä ole) niin ilmiselvästi kieltämään maailman loputtomuuden, menettämään suhteellisuudentajun ja uskomaan omaan ainutlaatuisuuteensa, hukkumaan omaan kaikkiselittävään umpioonsa, mustaan aukkoon, jota ei enää mikään valonsäde saavuta. Stonen Freudin suuhun laittamin sanoin:

"Noudattakaa vain minun menetelmääni vastustajien suhteen: kohdelkaa heitä kuin psykoanalyysipotilaita..."