Robin Norwood: Voiko nainen rakastaa liikaa. Kirjayhtymä 1987

Harvoin elämästä kertova kirja elävä on. Sen täytyy tulla myydyksi, ja siksi sen on sen verran myötäiltävä yleisiä harhoja, ettei kustantaja mene konkurssiin.

Psykologian alueella on kustantajan hyvä hullutella. Vapaudu stressistä, miten voitat masennuksesi, ota ohjat käsiisi, elä täysipainoista elämää! Siinä mihin tahansa psykologisoivaan höpsötykseen sopivat alkusanat, oli kirja melkein mikä tahansa, ja aina riittää kirjakauppojen hyllynvälejä vaeltavia oljenkorteen takertuvia ihmisiä epäonnistuneeseen elämäänsä ratkaisua hakemassa.

Yksi psykologismin laji ovat ammattipsykologismit; kuivankalvakkaat teoreettiset tutkielmat elämästä. Mitä tieteellisempiä ne ovat, sitä enemmän ne alkavat muistuttaa lahkouskovaisten tekstejä: sulkumerkkiviitteet lisääntyvät. Kun epäitsenäisyyden määrä kasvaa, täytyy lainata muilta, uskovaiset raamatusta, tutkija toiselta. Suurta kirjallisuusviitemäärää pidetään tavallisesti suuren oppineisuuden merkkeinä, jota se voi ollakin, mutta tavallisimmin se on uhrilista tieteellisyyden epäjumalalle, joka mittaa virkoja julkaisujen määrillä ja kunnioittaa tiedon tyhjää kopiointia, tekeepä siitä vielä vallankin akateemisen hyveen.

Toinen laji on maallikkopsykologismia; oirekeskeistä monomaniaa. Kirjoittajan päässä on kerran välkähtänyt, josta hullaantuneena hän sitten jääkin pyörimään ko asian ympärille, saattaapa tulla juuri sen välkähdyksen terapeutiksi, saada (aidosti) kiitollisen asiakaspiirin ja kirjoittaa siitä lopulta kirjan, ehkä useampiakin.

Tällainen monomaani on Robin Norwood. Amerikkalainen alkuperäisotsikko "Naiset, jotka rakastavat liikaa" toteaa hän kirjansa otsikossa, joka suomalaisessa painoksessa on muutettu kysymysmuotoon. Tähän otsikkoon kiteytyy se hyveeksi kääntämisen harha, jollaisena nainen oman riippuvaisuutensa näkee. Onhan upeaa rakastaa, rakastaa jopa "liikaa". Liika kääntyykin uhrinsa silmissä hyveeksi, puolustusjärjestelmäksi.

Norwood kertoo olleensa liikaa rakastava, ja parantelee nyt kokopäivätyökseen toisia. Hän on selvillä siitä, että rakastamisen nimellä kulkeva ilmiö on ihmisalkoholismia, epäitsenäistä takertumista, olipa kohde pullo tai ihminen, seksuaalisuuden käyttämistä sitomisen ja hallitsemisen välikappaleena. Hän on itsekin laatinut listan alkoholistin ja riippuvaisen naisten yhteneväisyyksistä.

Norwoodilla on tarve tulkita naisten vaikeudet vain varhain opituksi kaavaksi, vanhempien ja lasten välisten suhteiden heijastumiksi. Hänen ihmisensä ovat päässäpyörivien transaktioanalyyttistyyppisten menneisyyden nauhojen vankeja, lapsuudenkodin tuotteita. Hän selittää potilaitaan niin samankaltaisella mallilla, että siihen alkaa tulla ummehtuneisuuden makua. Hänen hyvää tarkoittava pelastus- ja selitysjärjestelmänsä riittää hänelle, eikä hän näytä enää kyselevän elämän salaisuuspohjaa sen ulkopuolelta. - Toisaalta hän ei asetakaan parantumiselle suurempia päämääriä kuin pahimpien mieskahleiden katkomisen.

Hänen terapiansa on vakuutusterapiaa, joka ihmisen muuttumisen syvempiä tekijöitä ymmärtämättä turvautuu muuttumissuggestioihin á la vanhempien ihmisten muistama Couen hokema: "Päivä päivältä tunnen oloni yhä paremmaksi". Parannushokemista hän on laatinut erillisen liitteenkin uskoen, että "kun lausut vakuutuksia, ohjelmoit alitajuntasi suostuvaiseksi luopumaan vanhoista kaavoista ja siirtymään kohti uusia, terveitä, iloisia ja antoisia elämäntapoja".

Tästä huolimatta hän tällaisella suggestoterapialla varmasti auttaa monia potilaitaan. Jos ei höylää osaisikaan käyttää, vaan on rakastunut sahaan, niin jälkeähän syntyy, ja samoista ongelmista kärsivät saavat asiaan innolla paneutuneen terapeutin avukseen. Ei haittaa, vaikka terapeutti on kuin entinen alkoholisti: kuivilla, vaan ei parantunut. Sekä asianomaiselle että hänen ympäristölleen on se paljon parempi vaihtoehto kuin pulloon turvautuminen. On muistettava, että alkoholistien hoitolaitoksissa saavat parhaan tuloksen ne hoitajat, joilla itsellään on ollut alkoholiongelma, mutta ovat päässet sen herroiksi. - Ja mikä ettei hänen ehdottamiaan liikaa rakastavien eli miehiin takertuvien naisten keskusteluryhmiä voisi hänen ohjeidensa mukaan perustaa. Yhden ongelman ympärille perustetut ryhmät pystyvät usein tarjoamaan tukea ja lievitystä jäsenilleen, kuten mm. AA:sta ja Al-Anonista tiedämme.

kts myös: Nancy Good: Rakastatko hankalaa miestä