Lauri Rauhala: Meditaatio. Otava 1986.

MIETISKELEVÄ FILOSOFI

Filosofian dosenttina, psykologian apulaisprofessorina ja kliinisenä psykologina toiminut, iältään nyt 72-vuotias Lauri Rauhala on Suomessa vallankin akateemisella tasolla mutta kirjoittelujensa kautta melko paljon myös muuallakin tunnettu. Kirjallisen tuotantonsa hän aloitti 30 vuotta sitten, mutta ehdin mukaan vasta kymmenisen vuotta myöhemmin, ja siitä lähtien hän on vaikuttanut minuun hyvin kahtiajakoisesti. Avotulenteko kielletty hänen kuivakkaiden pohdintojensa ääressä, ajattelin aluksi. Niiden sisältö oli kuitenkin aina vakavammin pohdiskelevaa, enemmän itsestään ulos pyrkivää kuin tavanomainen tarina filosofisesta peilisalista, jossa vain oma minä heijastelee itseään. Niinpä ne jäivät aina mieleni johonkin sopukkaan minua vaivaamaan.

Eräs hänen mieliteemoistaan on pitkään ollut "situationaalinen säätöpiiri". Tämä melkein ikiliikkujan kuvaukselta vaikuttava termi todella kuvaakin ikiliikkujaa: ihmistä! Se on muodoltaan kuivankalvakas kiteytymä, mutta sisällöltään elävä systeemiteoreettistyyppinen avointen, hengittävien syy/seurausverkostojen takaisinkytkentöjen kuvaus.

Psykologia, psykoterapia, meditaatio

Niinpä muototasonäkökulmasta on Rauhalan kiinnostus, peräti kiinnittyminen meditaatioon ensinäkemältä hätkähdyttävää, mutta sisältötasolla ei. Rauhalan rauhaton sielu ei pysynyt situationaalisen säätöpiirinsä sisällä vaan hyppäsi yli länsimaisen kulttuurin analyysiaidan. Hän tietää, että ihminen on aina enemmän kuin hänestä koottujen tietojen summa, että tajunnan sisäiset liikunnot ovat eräs maailman tutkimisen muoto siinä kuin länsimaiset ulkoisin keinoin maailmaa tutkivat menetelmätkin, vaikka edelliset eivät voikaan tulla objektiivisesti havainnoiduiksi eivätkä mitatuiksi. Psykologi Rauhala toteaa rohkeasti, että "tajunnan omakohtainen tutkimus meditaation keinoin ansaitsee psykologian nimen tämän käsitteen hyvin spesifisessä mielessä" todeten toisaalta niin meditaatiomuotojen kuin länsimaisenkin psykologian rajojen epämääräisyyden ja koulukuntien monimuotoisuuden. Hän pitää tajunnan psykologian tutkimuksessa adekvaattisuuden vaatimusta fysikaalisilta tieteiltä lainattua tieteellisyysvaatimusta tärkeämpänä ja antaisi länsimaisen psykologian jakautua yhtäältä luonnontieteelliseksi, toisaalta humanistiseksi tajunnan psykologiaksi humanistisen psykologian ja transpersoonallisen psykologian viitoittamiin suuntiin.

Meditaation ja länsimaisen psykoterapian kuvaa Rauhala kummatkin inhimillisen tajunnan psykologian muodoksi, meditaation kuitenkin tavoitteiltaan laajemmaksi kuin länsimaisen terapian, joka tyytyy sekundääri-ilmiöihin: egon muodostumiseen ja realiteetteihin sopeutumiseen. Meditaatio ottaa ihmisen aidon yksilöllisyyden huomioon mittaamatta sitä ihmissuhteilla. Länsiterapioiden yksipuoliset "ihmissuhde-evankeliumit" hän näkee osasyynä kritiikittömään puolimaaniseen osallistumisvimmaan, joka ei kysy mihin osallistutaan ja miten. Myös länsimaisen terapian keskeisin ihmissuhde: suhde terapeuttiin, muodostuu helpommin orjuuttavaksi kuin suhde meditaation opettajaan.

Meditaatioita

Rauhala on takakannen tekstistä päätellen ilmeisesti pitkäänkin harrastanut Transsendenttistä Meditaatiota (TM), ja joko sen tai muiden kokemusten kautta saanut elävän kosketuksen sanojen ja päivätajunnan tuolle puolen. Hän arvostaa niin TM:ää kuin itämaista raja-joogafilosofiaa sangen paljon, mutta jaksaa silti olla TM:n vaikutustutkimusten suhteen riittävän kriittinen todeten osan tutkimuksista olevan ala-arvoisia, toisten voineen osoittaa ulkonaisesti mitattavia muutoksia, mutta jotka toisaalta voivat esiintyä muissakin yhteyksissä. Metodikehittelyssä hän suosittaa huomion kohdistamista pinnallisesti mitattavista seikoista ihmisen henkilökohtaisen itsearvion tutkimiseen.

Meditaation strategiat jakaa Rauhala yksilökohtaisiin ja transpersoonallisiin, edelliset tajunnan ja elintoimintojen säätelyyn, jälkimmäisen aktiiviin jumalasuhteen tavoitteluun eli transsendenssiin uskonnollisessa mielessä, sekä uskonnoista riippumattomaan kosmisen värähtelyn harmonian tavoitteluun eli transsendenssiin maallisessa mielessä. Juuri tässä maallisessa mielessä hän näkee mahdollisuuden meditaation ymmärtämiseen ja kehittämiseen mm. jopa yleiseksi psykoterapeuttiseksi työmuodoksi asti, koska ko. näkökulma tekee meditaatiosta uskonnoista suhteellisen riippumattoman itsensä kehittämisen ja kasvattamisen menetelmän.

Muita Rauhalan esittelemiä meditaation jakoperusteita on jako keskittyviin/tarkkaileviin, sekä aktiivisiin/passiivisiin meditaatiomuotoihin.

Pitkät sillat

Pitkien siltojen rakentajat joutuvat turvautumaan yllättäviinkin rakennelmiin ulottuakseen vastarannalle. Tässä yhdistyy toisaalta lateraalisen ajattelun, kokonaisnäkemykseen pyrkivän todellisen poikkitieteellisyyden arvokas päämäärä, toisaalta tämä rakennusainesten hapuilu saa - luonteensa vuoksi - joskus huvittaviakin muotoja. Ei voi olla hymyilemättä esim. tutkimustuloksille, joiden mukaan kristittyjen käyttämä sana Aamen ja itämaisissa mietiskelysuunnissa usein tavattava sana Om aiheuttavat kummatkin fysiologisesti mitattuna suunnilleen samanlaista värinää päässä. Tulos sinänsä on varmaankin oikea, vaikka tieteen ajokoirat eivät maan nuuhkimiseltaan auringonlaskua näkisikään. Rauhala kuitenkin näkee.

Kun Rauhala arvelee meditatiivisten huippukokemusten voivan olla ymmärrettävissä myös "aivosidonnaisen kokemispotentiaalin ääriarvoksi ilman mitään jumalallista vastapeluria" ja kun hän käy silmänkään värähtämättä filosofin tyyneydellä erittelemään itse Jumalaa; Absoluuttia, Brahmania, Atmania, on tämä analyyttinen paini itsensä jumalankin kanssa täydellisen rikkumattomassa asiallisuudessaan suorastaan riemastuttavaa luettavaa. "Absoluutilla ei ilmeisestikään ole aivoja", on eräs minua mukavasti kutkuttamaan jääneistä herkkupaloista.

Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen näkökulman yhdistämispyrkimykseltä ei voine enää hurjempia hyppyjä vaatia. Rauhala etsii kielen ja kieleen sidonnaisen kokemisen takaa yhteistä näkökulmaa, ja sellainen etsintä on aina yllättäviä näkökulmia luovaa. Hän ei kuitenkaan ole tiukasti minkään tulkintatavan kannattaja vaan pikemminkin niiden keskinäistä suhdetta ja arvoa pohdiskellen vertaileva.

Idän ja lännen kohtaamisen ehdoista

Paljon ei Rauhala toivoa näe miettiessään idän ja lännen tutkimustapojen yhdistämistä: "Länsimaisen tieteellisen ajattelun periaatteet, kuten erittely, systematisointi ja loogis-rationaalinen todistelu rikkovat toteutuessaan välittömästi ja varmasti intialaisen tiede-filosofia-uskonto-kolminaisuudessa vallitsevan eheyden. .... Länsimainen tieteellinen ajattelu ei myöskään voi sietää näkemystä, että meditaatio itse sellaisenaan jo olisi tiede."

Hän saa ahdistusreaktion suomalaisuutta kohtaan pohtiessaan meditaation sovellutusmahdollisuuksia länsimaissa: intialaisessa alkuperäismuodossaan on meditaation harjoitus mahdollista vain suhteellisen pienen ja rohkean eliittiryhmän käytössä "ainakin sen kaltaisessa kaikkea erilaisuutta ja omaperäisyyttä vieroksuvassa kulttuurissa kuin suomalainen kulttuuri on".

Tuo ensimmäinen sovellutusratkaisu on Rauhalasta liian vaativa. Toinen ratkaisu, meditaation tuominen länsimaihin filosofian ja psykologian kautta, on liian keskeneräinen, koska lähinnä vain eksistentiaalinen fenomenologia voisi olla sopiva kasvupohja, joka sekin "vaatii soveltuakseen meditaation analyysin edelleen kehittämistä".

Kolmas ratkaisu on uskonnon varistaminen pois tieteen, filosofian ja uskonnon kolmikantaisuudesta. Tällöin jää käteen eritoten TM.

Neljänneksi kaipaa Rauhala käsitteellisen sekavuuden selkiyttämistä todeten kuitenkin sen mahdottomuuden jääden odottamaan aika parempaa. Hän mainitsee, että "Vaikka ilmiöt ovat usein monisäikeisiä ja vaikeasti kuvattavia, ei siitä seuraa, että myös käsitteiden, joiden avulla niistä puhumme, pitäisi olla monimielisiä ja diffuuseja".

Siitä huolimatta Rauhalan käsiteselkeytyspyrkimykset ovat aina ampuneet piirun verran yli. Hän uskoo hiukan liikaa selkeiden käsitteiden kommunikaatiovoimaan. Kirkkaat käsitteet kommunikoivat itsensä, ei sitä, jota niillä kuvataan. Oikeaa kompromissirajaa tiukan faktakielen kirkkaan tappavuuden ja runouden elävän epämääräisyyden välillä ei toisaalta tiedä kukaan.

Jos merkittävä käsiteselkeytyminen tapahtuu, on "selkeys" jonkin maailmanuskonnoksi päässeen hirmuvallan muottiin tapettu typiste, joka taas vapautuu epämääräisyytensä elävyyteen kun aina ja kaikkialla elävä hallitsevien rakenteiden vastarinta pakottaa elämän vastakohtaisuuksien vaa'an heilahtamaan taas kerran vastakkaiseen ääriasentoonsa.

Sisäisen äänensä pakosta traditionaalisen tieteen turvallisesta ja selkeästä keskuksesta sen laitapuolelle ajautuneille maailmantutkijoille tarjoutuu Rauhalassa kokonaisuuden etsijä; järjen ja intuition, idän ja lännen jakomielisen eron silloittaja, joka omalla kuivanasiallisella tyylillään osoittaa mahdolliseksi löytää nämä vastakohdat sulassa sovussa saman hatun alta.