Matti Bergström, Jorma Sauvala: Aivot ja evoluutio. WSOY:n Taskutietosarja 1986

Professori Matti Bergstöm ei ehtinyt samaan kritiikkiini toisen neurofysiologian ja neuropsykologian rintamaita vaeltavan professorin, Oulun yliopiston, Timo Järvilehdon kanssa vaikka heidän kirjansa rinnakkain työpöydälläni majailivatkin. Järvilehdon näkemys (Missä sielu sijaitsee. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1987) psyykestä ympäristön ja tavoitteellisen organismin vuorovaikutuksena oli sen verran ohuempi, että se oli helpompi tavoittaa. Bergströminkin psyyke on levittäytynyt yksilön, mutta myös ajan ja paikan tuolle puolen. Tähän itsestäänselvyyksien eleganttiin kaatamiseen ei Järvilehto ylety, niin tajunnan ammattilaispohtija kuin onkin.

Vaikka tämän Bergströmin viimeisimmän "Aivot ja evoluutio"-kirjan synnytykseen on osallistunut toinenkin mies, Jorma Sauvala, vaan kirja ei paljasta hänestä muuta kuin nimen, ei edes varsinainen teksti. Tällainen mikä lie tekoylidemokratiavaatimattomuus on ärsyttävää ja raivostuttavaa. Ruotsissa hän olisi vain hej hej Jorma bara, eli synkimmässäkin pilvessä on kultareunat. - Niinpä esittelen kirjan yksinomaan bergströmiläisenä. Ottakoon Sauvala tekstistäni sen minkä katsoo itsellensä kuuluvan.

Bergström on vanhan rakkaan mieliaiheensa kimpussa hakien yhtäläisyyksiä aivojen, yhteiskunnan rakenteiden ja vuosimiljoonaisen evoluution välille ratsastellen ajattomaan jumaluuteen ulottuvan aivorungon sattumageneraattorin ja aivokuoren järjestysgeneraattorin tiukan ajallis/paikallisen logiikan väliä ja analysoiden eliöiden "dissipatiivista itseorganisoitumista"; satunnaisten rakenteellisten häiriöiden kautta yhä korkeammille järjestäytymisen tasoille kiipeävää elämää, joka nauraa Entropialle; lämpökuolemalle; termodynamiikan Suurelle Mörölle päin naamaa.

Hän on punonut ihastuttavan loogisen ja itsensä sisällä suhteellisen ristiriidattoman kokonaiskuvan, elollisten järjestelmien käyttäytymistä selittävän yleisen teoreettisen mallin. Hän on kaivannut johdonmukaista termodynaamista mallia elämästä. Johdonmukaisuus on teorian sisäistä ristiriidattomuutta, ja ehkäpä aivan tarkoituksella hän mainitseekin esipuheessaan vain teoriansa sisäisestä ristiriidattomuudesta. Täysin eri asia on, kuinka paljon sillä on todellisuuden kanssa tekemistä itsensä ulkopuolella.Hän on kehrännyt teoriansa paljolti aivokuoren ja aivorungon anatomian ja sähköisten ilmiöiden tutkimustulosten pohjalta. Vaikka ilmiöt sinänsä ovat tosia, ovat Bergströmin niiden pohjalta laukkaavat assosiaatiot todistuksen ulottumattomissa. Vaikka hän ottaa nyt avoimien systeemien termodynamiikan uusimman kirjansa päärungoksi, on hänen näkemyksensä silti kaikessa laajuudessaankin suljettu.

Hän kehittelee niin taiturimaisesti mikro- ja makrokosmoksen välisiä samuuksia kuvaavia kielellisiä tiivistelmiä, että hänen järjestelmänsä sulkeutuvuus ei niiden läpi ole toviin havaittavissa. Myös aika on osoittanut hänen järjestelmänsä olevan suljetun: en ole näiden vuosien kuluessa kertaakaan todennut hänen toteavan järjestelmänsä olevan vain kuvan kuvien joukossa, kuvan kuvaajasta: aivoista, hermostosta, mutta yhtäkaikki; peruuttamattomasti ja auttamattomasti vain kuvan; vain älyn varjoleikin ihmispersoonan peilistä välähtävässä valonsäteessä. Hän on kyllä hakenut tieteellisen maailmankuvansa aineksia erittäinkin laajalti, mutta hänen ajatuksellisen peruskiteytymänsä näennäistodellistumista se ei enää pysty kumoamaan.

Aivot tuntuvat täyttävän Bergströmin tajunnan taivaanrannan niin ääriään myöten, että joskus ihmettelen, ovatko ne privaatissakin noin hänen näkönsä tiellä. Ottakaa häneltä pois "aivo"alkuiset yhdyssanat, vaan varsinkin sana "hermostollinen", niin paljoa ei jää bergströmiläisyydestä jäljelle.

Bergströmiläisessä maailmassa ei tunnista niinkään ihmisiä kuin aivovirtoja ja hermostollisia prosesseja. Tasapainotilansa säilyttämään pyrkivät (paikoilleen juuttuvat ihmiset), toisaalta uusia korkeamman asteisia tasapainotiloja välivaiheiden labiilien tasapainotilojen kautta etsivät (tutkimushenkiset) avoimet termodynaamiset järjestelmät (ihmiset) vastaanottavat, muotouttavat ja lähettävät niin tähtien kuin atomien yhteisenä perustana olevaa kaikkiallista energiaa. Samaa tekevät toisiinsa yhteenliittyneet järjestelmät (ryhmät, organisaatiot), jotka aivan samalla tavoin käyvät loputonta rajanvetoa löytääkseen sopivan avoimuusasteen toisaalta tuhoavia, toisaalta uudistavia ulkopuolisia energioita kohtaan (ideologioiden ja organisaatioiden loputon keskinäinen kamppailu).

Pitkälle viety teoria voittaa ja häviää siinä, että se on muotoutunut pienryhmän täsmälliseksi erityiskieleksi. Siitä karsiutuu silloin pois elämän tuska ja hiki, kielelliset tunnistuspinnat yhteisön käyttämään kieleen. Näin ei yleinen kielenkäyttö toisaalta pääse sen perustavaa demokraattisuutta elämän edessä heti latistamaan, toisaalta se eriytyy niin kauaksi elämästä, että kannas teorian ja muun elämän välillä tuntuu välillä kokonaan pinnan alle vaipuneelta. Esimerkiksi seuraava lause

Parittelutapahtuman edistyessä prosessin osapuolet siirtyvät vaihe vaiheelta yhä intensiivisemmille ja kokonaisvaltaisemmille kokemuksellisille alueille samalla kun osapuolten välinen viestintä lähestyy suvunjatkamisprosessin perustana olevaa kemiallista kommunikaatiota.

on eittämättömän viileä versio pikkukallen maailmankuvasta.

Bergströmin sielulla on aina ollut veikeä viehtymys kiskoa vanhaa älykköä mysteerin maaperälle. Mystisten kokemusten ajatonta ja paikatonta luonnetta hän tuntuu arvostavan jopa todellisempana kuin tavanomaista tietoisuuden tilaa. Hän tekee kuitenkin kompromissin sielunsa kanssa suostuen etenemään vain älynsä suojakilven takana. Hän ptiää tiukasti kiinni aivoistaan, etteivät lennähdä päästä hänen intuitiivisen näkökykynsä vuoristoradalla.

Hän on huimasti kollegoittensa ja yleensä kulttuurisidonnaisiin joukkosysteemeihinsä sitoutuneiden tiedemiesryhmittymien yläpuolella. Hän näyttää tämän hyvin tietävän itsekin. Minusta tuntuu, että teksti joskus jopa keikailee ajatustiivistekuutioillaan, joita pitää tovin sulatella analyysin liemessä ennenkuin keskivertolukija on pystynyt venyttämään ne omaksumiskykynsä mukaiseen laimeampaan pituuteen. Siihen mihin monet tarvitsevat kokonaisen sivun, kuluttaa hän vain yhden lauseen - joka ei lyhyydellään kursaile.

Kirja on Bergströmin "järjestysgeneraattorin" aikaansaannos, luonnollista jatkoa jo vuonna 1979 ilmestyneelle "Aivojen fysiologiasta ja psyykestä" (WSOY). Näiden kahden aivokuorituotteen väliin mahtuu yksi aivorungon satupurske "Vihreä teoria" (WSOY 1984), huima tieteissatu matkasta aistien aikaan ja paikkaan piirtyvältä portilta kohti aivorungon ajattomuutta ja paikattomuutta, aivorungon vihreän elämän ja aivokuoren harmaan teorian niveltäytymisestä hermoston - ja elämän - Vihreäksi Teoriaksi.

Bergström on kahden maailman naittamiskykyihinsä hiukan liikaakin luottava, kokenut ja taidokas puhemies. Hänen sisällään käyvät keskustelujaan Herman Hessen fantastisen Lasihelmipelin (Kirjayhtymä 1978) Josef Knecht ja Plinio Designor, ensimmäinen Kastalian lasihelmipelin; aivokuoren, tärkeyttä puolustaen, toinen aivorungon verevää mullanläheisyyttä arvostaen, kummatkin yhteyksiä toistensa maailmaan silti haluten. Kumpikaan ei pääse voitolle, vaan aivokuoren järjen ja aivorungon mysteerin väliin viulun kieleksi pingotettu Bergström pitää kummastakin päästä komeasti kiinni hervahtamatta kerälle vain toisen pään turviin. Lähempänä Kastaliaa hänen kotinsa kyllä on, mutta sitkeästi hän silti jaksaa käydä Designoria tapaamassa, vaan ei koskaan tohdi heittää Kastalian viittaa kokonaan harteiltaan, jos vaikka yllättäisi tarve pikaisesti poistua Kastalian virtuoosimaisten älypelien suojiin takaisin. Hän on jumalien trampoliini nahka kireällä rationalismin, emotionalismin ja vaistonvaraisuuden eri suuntiin tempovien hevosten välillä, joiden kaikkien suitsia hän otteeseensa sitkeästi hamuaa.

"Mikäli esittämämme ajatukset voivat antaa lukijalle uusia käyttökelpoisia virikkeitä hänen henkilökohtaisen evoluutiomallinsa muodostamiseen, on kirja täyttänyt tehtävänsä", toivovat tekijät. -- Käyttökelpoisuudesta en vanhana nihilistinä mene takuuseen, mutta virikkeitä kyllä riittää, sen takaan.

Kuva:

Vuosikausia Suomen viikkolehdistössäkin aikoinaan kierrellyt Bergströmin klassinen hermorullakuva on vaihtanut muotonsa tällaiseksi, mutta idea on sama: luovuus, sattumanvaraisuus, valikoitumattomuus, yllätyksellisyys, kokonaisvaltaisuus, ajattomuus, myytit ja mysteerit ovat aivorungon käsialaa. Vastakohdat; järki, rationalismi, valikoivuus, osittuneisuus, tiukka ajallis-paikallinen järjestys taas ovat aivokuoren ominaisuuksia, kaikki yhden ja saman ihmisparan päässä!