Irma Kerppola: Ammattini on lääkäri. Karisto 1971

Irma Kerppolan kirja Ammattini on lääkäri jakautuu sisällöltään neljään pääosaan. Ensimmäinen osa käsittelee ylioppilastutkinnon ja lääketieteen kandidaatin oppiarvon saavuttamisen väliset vuodet. Tämä osa on yhtä lyhyt kuin neljäs eli viimeinen, vain muutaman sivun mittainen. Pääosan kirjan sisällöstä vievät toinen ja kolmas osa, yhtä pitkiä kumpikin. Ne kertovat kandidaatti- ja lisensiaattitutkinnon välisestä ajasta 50-luvulla sekä varsinaiseen työhön sijoittumisesta valmiina lisensiaattina kirjan valmistumisen aikoihin saakka.

Kukin osa muodostuu keskimäärin noin sivun mittaisista kappaleista: välähdyksistä tunnelmista, henkilökuvista, mieliinpainuneista hetkistä, muistoista. Kirja pysyttelee kuitenkin sangen tiukasti lääkärin ammatin piirissä. Kerppolan lauserakenne vastaa hänen kappalejakoaan: lauseet ovat lyhyitä, nopeita siveltimenvetoja.

Suoraa lääketieteellista tietoa on Kerppolan kirjassa runsaasti. Hän kertoo lääkkeiden nimistä niiden annostuksesta, eri sairauksien oireista, etenemisestä, lääketieteellisistä kojeista, tutkimusmenetelmistä jne. Jo tämän vuoksi on kirja kiintoisaa luettavaa nimenomaan meille vielä opintiellä - näin virallisesti - oleville.

Arvokkain anti kirjassa on nähdäkseni kuitenkin elävän elämän - lääkärin ja potilaan - aseman kuvaaminen kaiken tämän tekniikan ja tietouden meressä. Lääkärin ja potilaan toiveista ja pettymyksistä vääjäämättä pyörivän organisaation rattaissa, heidän iloistaan ja suruistaan, virheistään ja hyveistään ajan kulkiessa väistämättömästi kohti vanhuuden päiviä - niin parantajalla kuin parannettavallakin.

Kerppolan kirjaa leimaa kauttaaltaan pitkien jännevälien tunnelma, ohi vierivien vuosien saatto, elämän illan läheneminen nopeammin kuin nuoruuden innossa vielä ehtii ajattelemaankaan. Aika virtaa, kuolema ja elämä punoutuvat toisiinsa Kerppolan ymmärtäväisten silmien alla yhdeksi liikuttavaksi kokonaisuudeksi, potilaiden ja työtoverien kohtalot liukuvat hänen ohitseen. Hän on yksinäinen tarkkailija, yksin elämässä, hän on vaistonnut tavanomaisten ideologioihin ja järkeen perustuvan ihmisten välisen yhteyden sitovuuden, ehtojen asettelun, hän tajuaa ihmisten välisten eroavaisuuksien suuruuden, toisen omaksi kuvakseen muovaamisen hyödyttömyyden, ja niinpä hän katselee elämän virtaamista kohti kuolemaa hieman alakuloisesti, tummasävyisesti. Hänen tajuntansa on kuin ebenpuu, tumma, sileä ja silti hohtaa hiljaista lämpöä, joka juuri vain tuon ihmisen yksinäisyyden ymmärtämisen kautta on mahdollista.

Ajan jatkuvan kulumisen, ikuisuuden kosketus väreilee kirjan sivuilla. Kerppola katsoo taaksepäin omaa nuoruuttaan, suojaavaa henkistä kohtuaan, josta vihdoin on synnyttävä ulos. Hänen katseessaan on hellyyttä ja riipaisevaa tuskaa, kun hän miltei kyynelsilmin näkee ohitseen virtaavissa nuorissa opiskelijoissa oman nuoruutensa, sen huvit ja turvallisuuden tunnun, josta vanhuus oli vielä kaukana kunnes vihdoin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana kävellessään syksyisessä sateessa pois kurssitoverinsa haudalta, tajuaa:

"Oma nuoruuteni, koko kurssimme nuoruus, jonka verkkainen loittoneminen tähän asti oli sujunut niin huomaamattomasti taittui tänä päivänä kuin heinänkorsi odottamattoman rajuilman pyyhkäistessä ohi, hajosi ja pakeni saavuttamattomiin edelliselle vuosikymmenelle.''

Meille opiskelijoille koittaa myös joskus tuo aika, jolloin astumme omavastuullisesti elämään, taistelemme tietämme yhä eteenpäin ja saamme ehkä jopa kuvammekin jonnekin sairaalan seinälle, jota joku muistaa ehkä lämmöllä, mutta sairaalan siivooja vain kiroaa. Ja aika kuluu:

"Vanhan sairaalan empiretyyliseen saliin joka viime vuosisadalla oli ollut klinikan esimiehen yksityiskäytössä, oli ripustettu seinälle komea muotokuvarivi. Vanhin maalaus oli 1600-luvulta. Professoreille kuului näin sentään pieni kappale ikuisuutta, kun heidän piirteensä 50- tai 60-vuotispäivän kunniaksi siirrettiin öljyvärein maalattuna arvokkaalle pellavakankaalle Mutta apulaislääkärien muiston nieli aika, heidän askeltensa sijat peittyivät pian toisilla askelilla."

Viimeisessä osassa on välähdyksiä siitä mitä lääkäri on; väsynyt, rikas, köyhä, arkinen ahertaja, yksinäinen tietäjä, modernin systeemin osanen, uneksija, voimaton, innostunut, pöyhkeä, arvostettu, orja, iloinen, töykeä ja niin edelleen, siis kaikkea sitä mitä voi olla kuka tahansa ihminen, tyhmä tai viisas, rikas tai köyhä, onnellinen tai onneton.

Lopuksi hän vielä puolustaa lääkäriä ja potilasta:

"Haluan puolustaa lääkäriä, puolustan häntä, jos vain osaan. Kun hän on nuori, innostunut ja kokematon. Kun hän on keski-ikäinen ja kiireinen. Kun hän on nuhainen, ärtynyt, lievässä kuumeessa. Kun hän on vanha ja uupunut, kun vuodet jo ovat hävittäneet eloisuuden hänen kasvoistaan ja notkeuden hänen liikkeistään. Hänen ammattinsa on ammateista vivahdusrikkaimpia ja arkaluontoisimpia. Avuttomuutensa hetkinä ihmiset tarvitsevat häntä.

Puolustan myöskin potilasta, puolustan aina, jos vain osaan. Kun hän vähän tarpeettoman laveasti kertoilee oireistaan jotka ovat liittyneet pikkusormen känsään, samalla kun neljä seuraavaa ihmistä odottaa vuoroaan oven takana. Kun hän epäröi alistua kivuliaaseen toimenpiteeseen. Kun hän itse kävelee sisään reippaana, siistinä, hyvin hallittuna, tai kun hänet tuodaan paareilla veren, virtsan, ulosteen, oksennuksen tai lapsiveden tahrimana. Kun hän on menettänyt tasapainonsa ja hermojensa hallinnan. Silloin kun kuoleman varjot jo hipaisevat häntä."

(Kerppola: Kirjeitä R:lle, Ruusujen matematiikka)