J. Krishnamurti: Tulevaisuus on nyt. Suom. Matti Ojanperä ja Krishnamurti-kirjojen työryhmä. WSOY 1991

Isäni, Kekkonen ja Krishnamurti ovat poissa. Ja vanha viisas ystäväni. Todelliset johtajat ovat kuolleet. Maailma on oppipoikien käsissä.

Niin sanoin ja tunsinkin kerran. Minun johtajani, hyvässä ja pahassa, ovat poissa, uudella sukupolvella hetken omansa. Kuinka pieneltä tuntuu suurinkin profeetta kun Krishnamurtinkin mentyä valuvat sanomalehtien sivut verta kuten aina ennenkin, ja hänen lähimpänsä tuntuvat yhtä sidonnaisilta kuin ennenkin. Tapahtuiko oikeastaan mitään? Ymmärsikö joku jossain jotain pysyvää; jotain joka voisi siirtyä seuraavallekin sukupolvelle, joka johtaisi yli sukupolvien kasvavaan ymmärrykseen?

En tiedä. - Nyt on vuosisatamme selkein totuudesta, kuolemasta, hyvyydestä, kauneudesta, kaikista muistakin ajattoman vanhoista ja ajattoman koskettavista aiheista puhuja, kirkkaan välittömästi syvimpään ytimeen leikkaava ihminen ollut jo viisi vuotta poissa. Kahdeksantoista vuotta sitten kirjoitin hänestä ensimmäisen kirja-arvioinnin Kalevaan. Kahdenkymmenenviiden vuoden ajan olen usein ollut hämmästynyt siitä, että niin monelle muulle tapaamalleni on hänen puheensa ollut täydellisen käsittämätöntä, epäselkeintä tyhjien sanojen pyöritystä mitä he ovat lukeneet, saman asian jankkausta luvusta toiseen.

Näin tavallaan onkin. Kaikkien Krishnamurti-kirjojen asiasisältö on juonta, kehittelyä ja analyyttistä pohdiskelua haluavalle yksitoikkoinen ja paikallaanpolkeva. Mikäli lukijan yksilöllisyys on hautautunut ympäristöstä omaksuttujen lukemattomien kulttuurisidonnaisten aika- ja paikkasidonnaisten käyttäytymis-, tuntemis- ja ajattelumallien sekaan, tulee tekstistä vain vihaiseksi, koska Krishnamurti tuntuu omaan oikeassaolemiseensa hukkuneelta näreältä ukolta, joka repii kaiken rakentavan keskustelun alas, torjuu joka ainoan vastauksen.

Vaan elämän muodot ovat loputtomat, kullakin omat tiensä, omat kirjansa ja gurunsa, omat ymmärryksen tapansa, ja minun on ollut vaikeaa itse ymmärtää ettei oma peilikuvani ole taivaanranta, ettei oma ymmärrykseni ole kuin tajunnan välähdys ajattomuuden yössä, yksi monista loputtomista, ohimenevistä, koskaan toistumattomista tavoista yrittää hetken ymmärtää jotakin ennen Suurta Unohdusta.

Krishnamurti näki riippuvaisuutemme ja valheellisuutemme, loputtomat tapamme ripustautua jopa riippumattomuuteen, hakea ulkoista valtaa sisäisen vapauden sijasta, etsiä aikaan sidotuista ilmiöistä ajatonta, kaikkein lähinnä olevaa aivan liian kaukaa - kuten häneltä itseltään.

Hänen 50- ja 60-luvun puheensa olivat erityisen kirkkaita. Hänen kirjansa olivat muiden muistiinpanoja hänen puheistaan lukuunottamatta yhtä. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten etsiessäni sitä jotakin miljoonien muiden lailla lueskelin hänen noilta ajoilta olevaa kirjaansa, luultavasti se oli toinen suomenkielellä julkaistuista kahdeksastatoista kirjasta, "Tuntematon todellisuus" nimeltänsä. Niihin aikoihin tapasi hän usein vastata kysyjien uteluihin rauhasta, totuudesta, rakkaudesta, kaikista noista ikuisista vakioaiheista, seuraavin sanoin: "Kysymällä tuota osoitatte että ette haluakaan tietää". Minua ärsytti tuo ylimielisen tuntuinen vastaus, joka tuntui kuitenkin sisältävän jotakin. Kun tuon vastauksen taas kerran luin, kaatui ehdollistetun mieleni vankilan seinä äkkiarvaamatta, ja elämäni muuttui silmänräpäyksessä tajutessani vihdoinkin noiden sanojen ilmaisevan juuri sen mitä olin lapsesta saakka aavistanut, mutta jonka vasta nyt oli päivätajuntani valmis ottamaan vastaan sen kaikessa voimassaan.

Vaikka uudet tuskat ja kysymykset odottivatkin minua, uudet sipulinkuoret odottivat putoamistaan, oli tuo hetki elämäni selväpiirteisin käännekohta. Tuohon ajatteluni vapauttavaan oivallukseen ei minun ole tarvinnut lisätä yhtään mitään näiden vuosikymmenien aikana. Se on yhtä kirkkaana, lopullisena, peruuttamattomana, täydellisenä edessäni kuin juuri tapahtuneena. Tuo hetki vapautti minut kaikesta etsimisestä, kaikista uskon ja epäuskon suunnista, kaikista kahlein houkuttelevista profeetoista, myös Krishnamurtista. Hän ei voinut antaa mitään, ja hänen tilallaan olisi voinut olla kuka muu tahansa omine sanoineen tuon viimeisen sysäyksen antajana. Hän oli yksi niistä, jotka näyttivät tietävän sen pohjattoman kirkkaasti, ja jotka ovat vuosituhansien ajan antaneet sille sanat kautta uskontojen ja taiteiden, kukin omalla tavallaan, kukin omien kuulijoidensa sisäisen aavistuksen ulkoisena todentajana.

Vuosikausiin en ollut Krishnamurtin teoksiin vilkaissutkaan, ja niinpä oli suorastaan jännittävää nähdä, vieläkö sama henki puhaltaa läpi 90-vuotiaan ukkelin. Tuskin enää kävelemään pystyvänä, muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa hän piti tammikuussa 1986 viimeisen puheensa. Sen ulkoinen muoto ei ole aivan miehuusiän selkeyden tavoittavaa, mutta sisäinen, absoluuttinen tinkimättömyys on sama. Jopa ulkoinen muoto saavutti usein saman jäntevyyden näissä hänen 1985/86 Intian matkan puheissaan.

Hänen jälkeensä jäävä säätiö tulee kuitenkin käyttämään häntä samanlaisena jumalapellenä kuin muitakin guruja on maailman sivu käytetty, vaikka hänen toiveestaan lisättiinkin Intian Krishnamurti-säätiön sääntöihin pykälä, jonka mukaan missään olosuhteissa ei säätiö asettaudu hänen opetustensa tulkitsijaksi. Se olikin vähin ele mitä häneltä saattoi odottaa, mieheltä, joka vuonna 1929 hajotti kansainvälisen Teosofisen liikkeen Idän Tähti-järjestön, joka oli perustettu häntä varten ja hänet valmennettu sen johtoon. Sillä hetkellä, irtautuessaan lähtöalustastaan, julistaessaan ettei mikään järjestö eikä mikään ulkoinen oppi voi johtaa ihmisiä totuuteen, hänestä tavallaan tulikin se maailmanopettaja, jota seura oli ounastellut, mutta seuran kannalta paradoksisella tavalla tuhoamalla juuri sen yhteisön, joka oli kuvitellut voivansa lämmitellä hänen päivänpaisteessaan.

Tulkoon tässä mainittua taas kerran - ehkä viimeisen, koskapa ovat nyt kaikki jo poistuneet piiristämme - eniten arvostamani gurutroikan kaksi muutakin jäsentä: Sri Nisargadatta Maharaj ("Valvetilasi on unta", Transkirja 1989) ja Ramana Maharshi (Arthur Osborne: "Ramana Maharshin opetuksia", Tammi 1980). Nämä kolme herraa ovat - tietysti vain oman subjektiivisuuteni, oman aivorakenteeni ja rajoittuneen lukeneisuuteni näkökulmasta - olleet vuosisatamme kirkkaimmat sanoittajat sille, jolle ei sanoja ole. Häiritsevän intialaispainotteinen tämä joukko on, liekö vika länsimaissa vai minussa. Tämä kolmikko ei syntyperästään huolimatta kuitenkaan antanut itämaisfilosofioille etumatkaa tai totuusarvoa muihin verraten vaan näki kaiken uskonnollisen pelleilyn, pyhyyden ja palvonnan, meditaatioiden ja harjoitusten läpi yhtä selvästi ja peruuttamattomasti kuin länsimaisuudenkin tyhjyyden. He kaikki kuvasivat myös minän, ajan ja paikan, edistymisen, pyrkimisen ja muuttumisen täydellisen harhan. - Vanha zen-buddhistinen sanonta toteaa sanan olevan kuin sormen joka viittaa kuuhun. Kunpa olisikin edes niin hyvin asiat! Näillä herroilla tuntui kuu kuitenkin olleen edes jotakuinkin sormen suunnalla.

Mutta muuttivatko he maailman menoa piirunkaan vertaa, sen tietää korkein jumala korkeimmassa taivaassa, ehkä ei hänkään. Kuitenkin heidän ja tuhansien heidän kaltaistensa läsnäolo kautta aikojen on herättänyt jotain vangitsematonta, kuvaamatonta aikalaistensa mielissä, jotain joka ei ole heistä vaan meistä itsekustakin lähtöisin, jotain, jonka olemus on keksimiemme arvojen ja merkitysten tuolla puolen.

(kts myös Krishnamurti: Erillisyyden päättyminen, Mahdoton kysymys ja Oivalluskyky herää)