F. Fremantle ja C. Trungpa (toim.): Tiibettiläinen kuolleidenkirja. 173 s. Suom. Ilkka Tanner. WSOY 1979
E. Basilewsky: Terveyttä joogasta. 125 s. Suom. Ritva Sievänen-Allen. Otava 1979.
P. Puska ja K. Koskela: Irti tupakasta. 152 s. WSOY 1979.
R. B. Stuart: Miten pidän painoni kurissa. 258 s. Suom. Liisa Syrjälä ja Anna-Riitta Vuorikoski. Otava 1979.
Dietrich Langen: Opi nukkumaan hyvin 107s. Suom. Tutteli Lindberg. Tammen T-Kirjasarja. 1979
A-L Aalto ja K. Parviainen: Auta ääntäsi. 100 s. Otava 1974

Walt Whitman

Neuvoja silti tarvitaan, vaikka syvimmän totuuden ja sen voimattomuuden sanookin Walt Whitman. Neuvoilla typeryyksiltä vältytään ja neuvojen typeryyksiin sorrutaan, sukupolvi sukupolven jälkeen. Lopeta tupakointi! Laihdu! Nuku hyvin! Kehitä ääntäsi! Pääse selkäkivuista! Vapaudu kuolemanpelosta! Elä! Ole! Näe! - Yhteistä näille lauseille on - huutomerkki!

Eniten herää esi-isiä haudoistaan uskonnonfilosofisissa traditioissa. Niinpä esim. Tiibettiläisen Kuolemankirjan kuulemma synnytti Padmasambhava kätkien ne Keski-Tiibetin Gampovuorille, josta Karma-Lingpane myöhemmin löysi, koska oli yksi jälleensyntynyt edellämainitun opettajan kahdestakymmenestaviidestä pääoppilaasta, jotka olivat saaneet tällaisen löytökyvyn. Karma taas siirsi opetukset Dobu l-Dorjelle, joka siirsi ne Gyurme-Tenphelille jne. Mutta mikä hämmästyttävintä, nuo tekstit ovat korkeatasoisia. Suomenkielinen teos on käännös englanninkielestä, jolle tekijä sen tiibetinkielisten lähteiden mukaan on kääntänyt.

Kahdeksanvuotiaasta asti on kirjoittaja vieraillut kuolevien tai kuolleiden luona noin neljästi viikossa. Hän on kirjoittanut varsinaisen alkutekstin selitykset (42 sivua), jotka ovat länsimaista lukijakuntaa ajatellen olennaisempia kuin itse "Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa" (78 sivua), kuten Kuolleidenkirjan alaotsikko kuuluu. Alkutekstin symbolirikas mytologinen teksti nojautuu nykyiselle länsimaiselle mielelle liian tuntemattomaan aikakauteen, maahan ja ajattelutapaan.. Tätä haittaa toisaalta poistaa se että lukijakunta on varmaankin keskimääräistä huomattavasti paremmin perillä ihmiskunnan universaalisymboliikasta. Ilmeisesti koko sielullaan kääntämistyöhön paneutunut suomalainen kääntäjä muistuttaa ja varoittaa aiheellisesti:

"Niinpä lukijan ei tekstiä lukiessaan tule suunnata huomionsa yksinomaan ulkonaisiin (ja kenties hämmentävän monimutkaisilta vaikuttaviin yksityiskohtiin, vaan kokonaisuuksiin hänessä itsessään ja ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu. Kirjassa esiintyvät "ilmentymät tai kuvajaiset" ovat äärettömän täsmällisiä, eläviä ja suoraan asian ytimeen käyviä kuvauksia, mutta ne eivät kuvaa ulkoisia tapahtumia vaan "elämyksiä".

Ja mikäpä estäisi käyttämästä kirjaa jopa niin kuin alunperin on ollut tarkoituksena: istua kuolevan (ja kuolleen vuoteen vierellä käyttäen näitä tekstejä eräänä välikappaleena yhteyden saamiseen kuolevaan, helpottaa ja inhimillistää hänen viimeisiä hetkiään ja toisaalta tietysti myös totuttaa ja kasvattaa itseään kuoleman todellisuuden mahdollisimman aristelemattomaan kohtaamiseen. Nämä tekstit ja vielä enemmän tulkinnat kertovat paljolti - ja oikeastaan kokonaan - meidän elävien sieluntilasta ollen täynnä yhteyksiä muihinkin uskontoihin ja filosofioihin. Myös C. G. Jung on ollut kiinnostunut (Psychological Commentaries on "The Tibetan Book of the Great Liberation" 81939/1954) and "The Tibetan Book of the Dead" 1935/1953).

Puuttumatta pitemmälle kirjan monimuotoiseen symboliikkaan viittaan jo em. bardo-tilaan, kirjan keskeiseen käsitteeseen, jolla on yhteyksiä kristinuskon uudestisyntymiseen, Krishnamurtin tarkkailijan katoamiseen, yogan samadhin-tilaan, buddhismin nirvanaan, Zen-buddhismin satoriin, valaistumiseen, Carlos Castanedan "maailman pysäyttämiseen", Walt Whitmanin "Lauluun itsestäni" ja niin edelleen. Suomalaiseen kuolemakeskusteluun sopii kirjan julkaisuaika hyvin, Irma Kerppola, Berit Hedeby, Tor Björn Hägglund, Kübler-Ross sivusta vauhdittamassa.

Tradition mahtava tausta on myös joogalla, joka länsimaissa esiintyy useimmiten latistettuna voimistelujärjestelmänä, ja jonka ympärillä sangen paljon höpsötellään, johon viimeiseen lajiin katson ruotsalaisen Eugenia Basilewskyn kirjasen kuuluvan. Tekijä on opiskellut joogaa vuosikaudet, tunnustaa Yhdysvalloissa "Self-Realization Fellowshipin" perustaneen Paramahansa Yoganandan gurukseen, suosii erityisesti Swami Deva Murtin heikon selfin "krokotiiliharjoituksia", pyrkii vilpittömyyteen ja on aidosti kiitollinen joogalle sekä on joogauskovainen takertuen siihen tyypillisellä tavalla kohottaen sen tärkeimmäksi henkisen kehityksen tieksi katsoen lisäksi, että "se on tieteistä hyödyllisin ja tärkein".

"Jooga ei ole uskonto" toteaa hän aidon uskovaisen tavoin. Juuri saman väitteen omasta suunnastaan olen kuullut teosofeilta, krishnamurtilaisilta, transsendenttista meditaatiota harrastavilta ynnä muilta. Ei mikään suunta sinänsä uskonto olekaan, mutta kiihkeimmät uskonsa kieltäjät näyttävät juuri eniten sitä tarvitsevan. Mutta niinhän on meidän kaikkien kohdalla, myönsimmepä me sitä tai emme. - Kirjan otsikko toki pätee aina: joogaharjoituksista saa aina terveyttä, kunhan ei muuta niitä suorituspaineiseksi rehkimisjärjestelmäksi. Asentoja saa selville kirjan 67:stä pienestä vaatimattomantasoisesta valokuvasta joihin liittyvät tekstit kyllä lupaavat liikoja.

Seuraava ihmisen vapauttamisjärjestelmä ei enää voi kerskailla perinteillä, onhan tupakasta vieroittamisen kansanliike vaikuttanut vasta muutamien vuosien ajan. Puska & Koskelan tupakkavieroituskirja perustuu Pohjois-Karjala -projektin antamiin kokemuksiin, ja samat tekijät vetivät myös keväällä 1978 esitettyä samanaiheista TV-ohjelmasarjaa. Kirja ei niinkään keskity tupakan ja yhteiskunnan keskinäisiin suhteisiin kuin olemaan apuna yksin tai ryhmässä yrittävälle lukijalle sekä sivumääränsä kolmanneksella antaa ohjeet ja runko-ohjelman vieroitusryhmien vetäjäksi aikovalle. Kirjan rohkeat väitteet tupakoinnin tuhoisista vaikutuksista sydän- ja verisuonitaudeissa lienevät vielä melkoisen vahvistamattomia.

Kovin länsimaihin sidottu on myös ihmisen liioista kiloista vapauttamisjärjestelmä. Tri Stuartin monipuolisiin ohjeisiin saa tukea Suomessakin alkujaan amerikkalaiselta Weight Watcher-järjestöltä, mutta onhan ryhmä tukena, ja tämä helpottaa lihavaa kovasti, jolloin ruokailutapojen muutokset saattavat ulottua syvemmällekin asianomaisen elämän eri ulottuvuuksiin. Stuart kiinnittääkin huomionsa myös yksilöpsykologiaan ulkopuolelle kuten ravintoylijalostukseen, ruokamainostukseen, myyntitapoihin, ruokapakkauksiin (Keskiverto amerikkalainen käytti v. 1971 lähes 1200 kiloa ruokapakkausmateriaalia. 47 % paperituotteista, 14 % alumiinituotannosta, 75 % lasintuotannosta ja 29 % muovituotannosta menee Yhdysvalloissa elintarvikkeiden pakkausmateriaaliksi, muodostaa sitten yhden kolmanneksen talousjätteistä). Aitoamerikkalaistyylisenä innostuskirjana se ei sentään pidemmalle yhteiskunnan tilaan ja sitä kautta yksilön tilaan jaksa puuttua. Oma kehu ja kultivoituneen nopea vilkaisu nenänvartta myöten muihin laihdutusideologioihin voidaan katsoa kuuluvan miltei pakollisiin kuvioihin tämänkaltaisissa "suureen" yleisöön toivoa pumppaavissa teksteissä.

Vaikka psykoterapian professori (?) Dietrich Langen kirjan otsikko "Opi nukkumaan hyvin" voitaisiin ymmärtää kaikenlaisten psyykkisten ideologioiden syvätulkintana, rajoittuu hän vain fyysiseen uneen arvostellen kuitenkin ohimennen psykoanalyytikkoja todeten että heidän tulkintamenetelmänsä "tulos jää paljolti suggestioon perustuvaksi liian subjektiiviseksi. Unen pelkän ilmaisun tulkinta on tarkoituksenmukaisempi tieteelliseen tutkimiseen". Analysoivan psykoterapian arvon elämänvaikeuksien aiheuttamissa reaktiivisissa nukahtamisvaikeuksissa hän myöntää, mutta katsoo sen vain harvoille aiheelliseksi, koska yleisin unihäiriötyyppi hänen mukaansa on toiminnallinen ja lujasti biologisiin toimintahäiriöihin ankkuroitunut, jonka syytä ei tunneta ja joka on perintötekijöistä riippuvainen (Onko tekijä ajatellut biologisen periytymisen lisäksi kodin psykologisen ilmapiirin kautta periytymistä?)

Parhaana unettomuuden torjujana pitää Lange suggestiivisia ei-analyyttisia tekniikoita. Ensin hän esittelee lyhyesti Schultzin v. 1932 kehittämää autogeenista valmennusta (Autogene Training), josta on suomenkiellellä saatavana Gisella Eberlainin "Opi ottamaan iisisti", 1976). Sen jälkeen hän esittää mielikuvansa jatkosta: "Autogeenisen valmennuksen suoranainen jatkaminen johtaa, kun sen yhteydessä on opittu hallitsemaan myös yläasteen harjoitukset, meditaatioon. Itsehypnoosi taas vie hypnoosia muistuttavaan hypnoidiseen tilaan kun käytetään hyväksi pitkäaikaista silmien keskittämistä tiettyyn pisteeseen". Ja edelleen: "Nämä meditatiiviset menetelmät, niin autogeeninen valmennus kuin aktiivihypnoosikin, pohjautuvat olemukseltaan buddhalaiseen mietiskelyyn vaipumisen oppiin". Puhuu hän aivan ja etupäässä maallisiakin unilääkkeitä kritisoidessaan ja luonnehtiessaan unen fysiologiaa ja eri muotoja.

Kirjan neuvot tiivistettyinä: ulkoisten haittojen poisto, nukkumisajankohdan valinta, rentouttamistekniikat, lukeminen, yökävely, unen pituuteen tuijottamisen lopettaminen, ei unitabletteja, nukkumisen oppimistapahtumaluonteen muistaminen ja siitä rohkaistuminen.

Monivivahteisen psykologien vuorovaikutuksen edellytyksenä on kuulo ja näin ollen myös puhe näkökykyäkin tärkeämpi. Siten on ymmärrettävää että Aalto & Parviainen selostavat äänenkäytön oppaassaan varsin paljon sekä yleistä että äänielimien rentoutumistekniikkaa. Viidennes kirjasta on puhe-elimistön rakenneoppia ja seitsemännes varsinaista ääniharjoituksia.

Kirjan kohderyhmän muodostavat pääasiassa juuri "yleisistä" jännityksistä kärsivät. Pahemmat puhehäiriöt tarvitsevat parempaa ohjausta kuin mitä tällaiset teokset voivat antaa, vaikka niissä olisikin mukana äänitetyt ohjeet ja esimerkit. Tähänkin teokseen voi ostaa erikseen harjoitusäänitykset. Itseopiskelussa tulokset lienevät sangen rajoitetut äänitteistä huolimatta. Kirjoittavat toivovat kirjansa leviävän myös ryhmäopetuksen ja hoidon tueksi. jolloin kirjan sisältö tulee varmaan paremmin hyödynnetyksi