Fanny Saféris: Suggestopedia - oppimisen vallankumous. Suom. Olli Syväoja. Otava 1987

Hyviä pedagogisia ideoita on keksitty maailman sivu, tunnettuja ja tuntemattomia. Nykyistä aivosyöpäistä makkaratehtailevaa tunkemismenetelmää parempia ja inhimillisempiä opetustapoja on vallankin kolme tunnetumpaa: itävaltalaisen Rudolf Steinerin (1861-1925) antroposofisille (teosofiasta haarautuneille) näkemyksille perustuva koulu, Maria Montessorin (1870-1952) koulu (Montessori oli muuten ensimmäinen naispuolinen lääketieteen tohtori Italiassa), kolmantena bulgarialaisen lääkärin Georgi Lozanovin suggestopedian periaatteille rakentuvat koulut.

Seitsemän vuotta sitten ilmestyi Suomessa Lozanovin itsensä kirjoittama teos Suggestopedia - uusi hämmästyttävä tapa oppia (Gummerus 1980). Kun en asiaa ole tarkistanut, syvän epäluuloni voittaen luotan kirjan takakanteen, jonka mukaan " Suomessa sitä on toistaiseksi käytetty lähinnä aikuisten kieltenopiskelussa", joka sanoo vain sen, että varsinaisiin kouluihin sillä ei ole vieläkään ollut asiaa, liekö opetusalan administratiiviselle establishmentille kertynyt riittävästi hopeaa hapsiin jo Steinerkoulumaanikoiden kanssa kinaamisesta?

Ranskalainen englanninkielenopettaja Fanny Saféris vieraili Sofian Suggestologisessa Instituutissa kuuden viikon ajan vuonna 1976, sai oitis pedagogiapistoksen, ja aloitti suggestopedisen koulutuksen heti myös Ranskassa. Kymmenen vuoden jälkeen, vuonna 1986, voi École Française de Suggestopédie vielä hyvin. DDR ja Neuvostoliitto olivat kuitenkin ensimmäisiä Bulgarian jälkeen sitä kokeilemaan ehtineitä. USA:ssa on touhu mennyt hihhulismiksi ainakin Washingtonissa ("...oppilaiden oli tarkoitus kuunnella musiikkia merivedellä täytetyissä kapseleissa, joissa oli myös laitteet veden liikkeelle panemiseksi"). Kanadan komeasti alkanut kokeilu kaatui jo ennen 80-luvun alkua. Englannissa on suggestopediaa mutta myös muita sen kaltaisia opetusmenetelmiä tutkiva Society for Effective Affective Learning pitänyt vuonna 1985 ensimmäisen kansainvälisen kokouksensa. Ruotsissa "menetelmää kokeillaan sekä aikuisten jatkokoulutuksessa että lukio-opetuksessa". Saféris mainitsee muutamia muitakin maita, mutta yleistunnelmaksi jää, että miltei joka maassa asia on kiinni yhdestä ainoasta tulisielusta. Mistään yhteiskuntaan integroituneesta suurimittaisemmasta opetustoiminnasta tai edes selvästä suuntauksesta sellaiseen ei voida puhua.

Georgi Lozanov ei ole opettaja vaan psykoterapeutti. Hän käsitteli em. kirjassaan suggestologiaa hieman kuivanmakuisesti, ja meni melko pitkälle väittäessään suggestologiaa paljon paremmaksi kuin muita psykoterapian muotoja. Näin tapaa käydä kun oma usko menestyy maailman hullunmyllyssä hyvin. Opin uudet kannattajat luovat illuusion sen erityisestä todellisuuspitoisuudesta. Ei ihme, että Lozanovillakin se veikeästi tukkaan kihahtelee.

Suggestologiasta kehittyi sitten suggestopedia; suggestologian periaatteita opetuksessa soveltava menetelmä. Kieltenopiskelussa saadaan sillä oletettavasti ainakin kaksi-kolme kertaa parempia tuloksia kuin tavanomaisilla menetelmillä, parhaimmissa suggestopediakeskuksissa jopa viisinkertaisia. Ehkäpä niin.

Suggestologia ei tarjoa suggestio-sanaa käskemisenä vaan tuputtamattomana ehdottamisena (engl. suggest). Opettajan auktoriteetti on "affektiivista säteilyä", siis todellisia henkilökohtaisia ominaisuuksia eikä vain diplomi seinällä. Suggestologia tähdentää kommunikaation sanatonta viestintää sanallisen ohella, intonaation, rytmin ja "luovan pseudopassiivisuuden" eli aktiivisen kuuntelemisen hiljaisuuden kautta. Niinpä opetusmenetelmät sisältävätkin paljon musiikkia, rytmisyyttä, nopeatempoisuutta, vaikka kuinka kaukaa haetulta tuntuvan materiaalin käsittelyä, jos tilanne sen spontaanisti tuo esiin (Einsteinin E=mc2 kaavan voi todellakin kertoa jo alaluokkalaisille), improvisaatioita (joita ei tietysti voi etukäteen järjestää), lauluja, runoja, leikkiä, ja kaikki tämä kuitenkin nivotaan koko ajan opetuksellisiin päämääriin. Leikin, huumorin, alitajuisen osuus oppimisen tärkeydessä on suggestopediassa hyvin ymmärretty. Safériksen kuvaukset opetuksessa vallitsevista tunnelmista ja riehakkaistakin tilanteista ovat hyvinkin elävää luettavaa. Suggestologia vaikuttaa aika hyvin osoittaneen, että sen luottamus ihmisen oppimiskykyyn ei ole ollut turha.

Suggestopedian tärkein ulottuvuus ei ole kuitenkaan oppiminen sinänsä, vaan se on laajempi, milteipä elämänfilosofia. Suggestologian opettajan täytyy olla samalla kertaa sekä "loogikko, taikuri, että taiteilija". Suggestopedian elävää opetustyyliä ei voi mekaanisesti ulkoisella tavalla matkia, sillä sen ydin ei ole ulkoisissa muodoissa, vaikka mitä leluja luokassa helisteltäisiin, vaan sisällössä, ja sen sisällön on istuttava elävästi opettajan korvien välissä, muuten menee paperinukkien leikkelyksi kuten muinoin nuoruudessani erään helsinkiläisen seuran johtokunnan vakavahenkisessä illanvietossa.

Tässä tulemmekin suurimpaan suggestopedian - ja jokaisen elävän opetusmenetelmän - leviämistä estävään tekijään: ihmiseen itseensä. Opettajilla eivät rahkeet riitä. Niinkuin pedagogian, niin on psykoterapiankin tieteellinen ilmasto täynnään toinen toistaan jalompia ajatuksia ihmisen auttamisesta, mutta kun henkilökunta on joka jumalan kunnallisessa mielisairaalassa sitä samaa paikkakunnalta haalittua kotirouvaa ja muuta maallikkoa, mukana muutaman kuukauden kurssin käyneitä terapeuttiplanttuja, niin mitä siitä sellaisesta tulee? Eikä pitkäkään koulutus takaa muuta kuin että on lukenut viimeisimmät tilastot bushmannien seksuaaliuninen prosentuaalisesta ikäluokkajakautumasta. Aitoa ymmärrystä ei mikään koulutus takaa.

Niinpä on suggestopedian hienoin, aidoin ja elävin ydin tuomittu lepattamaan aina säästöliekillä, sillä vaikka innostus leviäisikin ja suggestopediset koulut saisivat enemmän elintilaa, niin täysin varmasti useimmissa niistä ei enää olisi "alkuseurakuntahenkeä", vaan ne jäisivät ulkoiseksi temppuiluksi.

Fanny Saféris tuntuu olevan yksi niitä harvoja, jotka ovat todella elävästi sisäistäneet suggestopedian todellisen vapausasteen, ja siksi hänen kirjansa onkin hyvää opetusmateriaalia Suomessakin käytettäväksi. Hän on herkkä vaistoamaan, kuinka nopeasti arkipäivän rutiinit, turvallisuus ja menestyksen tuoma itseriittoisuus nukahduttavat hyvänkin opettajan helposti uudestaan. Jos Safériksen kaltaisia opettajia löytyisi enemmän kuin yksi ja kaksi per kansa, vaikkapa muutama kymmenen tai sentään muutama sata, parantuisi oppimisen taso, kaikkien tyytyväisyys, ja luovuutta olisi lupa käyttää hiukan enemmän... ...mutta jospa lopettaisin tähän päiväunelmani.