Pertti Pakarinen: Päreenpolttajat. 198 sivua. Weilin+Göös 1981

Näin sydänspesialistit Meyer Friedman ja Ray Rosenman tyypillisestä sydäninfarkti-ihmisestä vuonna 1974 kirjassaan Type A Behavior and your Heart, joka osoittautui myyntimenestykseksi. Suomeksi se käännettiin vuonna 1976 nimellä Tyyppi A - käyttäytyminen ja sydämesi (Otava 1976).

Tätä A-tyypin ideaa on Suomessa uutterimmin markkinoinut lääkäri Pertti Pakarinen, jonka puhuttelunimeksi on lähtemättömästi iskostunut Stressitohtori. Stressikäsitteen isä on varsinaisesti kanadalainen lääkäri Hans Selye, joka esitteli nykyisen paljolti fysiologisen stressikäsitteensä vuonna 1956 kirjassaan The Stress of Life ja täydensi sitä vuonna 1974 suomeksikin käännetyllä kirjallaan Stress without Distress (Stressi, Kirjayhtymä 1976). Friedman & Rosenman eivät kuitenkaan lausu kiitoksen sanoja Selyelle vaan huonekaluliikkeen verhoilijalle, joka antoi vihjeen odotushuoneen penkkien etureunan kulumisesta sekä San Fransiscon naisurheilijoiden puheenjohtajalle, joka tekijöiden silmät vihdoin avaten noin vain totesi miesten sydänkuolemien johtuvat stressistä.

Pakarisen kirjan pääjuonne noudattelee pitkälti em. aisaparin käsityksiä. Häntä viehättää esittelemistään historian varrella esiintyneistä ihmistyypityksistä tämä siksi, että sillä on vahvat fysiologiset, mitattavat, havainnoitavat juuret: sydäntaudit. A-tyypin synnyn ja kasvun hän katsoo olevan suorassa suhteessa taloudellisen kasvun vaatimuksiin. Niin sosialistisissa kuin kapitalistisissakin maissa hän näkee "ison remmin" päällä, kunnes ylikuumentunut talous romahtaa luonnonvarojen alkaessa loppua, jolloin A-tyyppikin taas vähenee. Biologiselta pohjalta hän lähestyy tyyppiään aggression keskuskäsitteellä viitaten myös muun luomakunnan taistelu-pako-reaktioihin. F. & R. aprikoivat tässä kohden aggressiivisen suoriutuvuusvietin mahdollisesta periytyvyydestä, jota samansuuntaiset ympäristövaikutukset vahvistavat. Uskonnollisten ja isänmaallisten käsitysten he arvelevat hyvinkin saattavan suojata A-oireilulta ja sydäninfarktilta, jota käsitystä en Pakarisen kirjassa tavannut, pikemminkin päinvastoin.

Naisten hän sanoo tulleen entistä suuremmin joukoin A-tyyppisiksi jouduttuaan/päästyään mukaan työelämään kodin ulkopuolelle, ja siteeraa Ritva Forslundin & Anneli Mäkisen kirjaa Olen naimaton nainen: "Sukupuolten välinen tasa-arvo on saavutettu vasta sitten kun yritysjohtoon on päässyt yhtä paljon tyhmiä ja mitättömiä naisia kuin siellä tällä hetkellä on miehiä". Feministejä hän varoittaa sortumasta tähän miehiä riivaavaan tyyppiin ja tautiin kehottaen heitä suuntaamaan intonsa äitien valmennukseen pikemminkin kuin sovinistien turhaan kasvatteluun. Vaikka hän toisaalta kuvaa nähneensä A-tyypin naisten kastroimia aviomiehiä, periksiantamisen suhteen hän kuitenkin suosittelee, "että miehet tekisivät sen nyt, koska naiset ovat olleet 10 000 vuotta periksiantajina".

Pakarinen lopettaa tämän viimeisen kirjansa allekirjoitukseen: "Tekijä, entinen päreenpolttaja". Näin hän vahvistaa ehkä selvimmin vallankin päiväkirjamuotoisen teoksensa tunnelmat vuodelta 1975. Kirjan nimikin oli oireellinen: Menopäällä. Tuo kirja on lainauksensa kaltainen: "Eräs potilaani ja tuttavani ... sanoi että hellitä jo hyvä ystävä ennen kuin kuolet pois ... en pitäisi sitä pahana, sillä työnsä ääreen kuoleminen on sankarillista. Tiedän monta kollegaa joille on käynyt niin ja olen heitä hartaasti ihaillut". - Tämä päiväkirja loppuu vuoden 1975 viimeiseen päivään, jolloin hän lähti sapattivuotta viettämään, jonka jälkeen seuraa vielä P.S. 10.8.76: "Sapattivuosi osoittautuikin sitten paljon kiireisemmäksi kuin normaali työvuosi...". - Samaa saattaisi päätellä hänen kirjojensa ilmestymisvauhdista: Älähän hättäile 1975, Me mököttäjät 1976, Menopäällä 1976, Suhteet kohalleen 1977, Lääkärin valinta 1978, sitten B-tyyppimäinen tauko ja Päreenpolttajat 1981.

Tämä pääsanottava on toistunut kautta vuosien. Sivuteemat ovat vain pieniä jälleen takaisin kokoonvedettyjä tuntosarvia: uskonto, parapsykologia, hypnoosi, psykoanalyysi, politiikka. 70-luvun puolivälin myönteinen asenne uskonnollisuuteen saa 70-luvun lopussa seurakseen jyrkkää uskontojen, vallankin kristinuskon kritiikkiä ja samalla hän tekee mutkan psykoanalyyttiseen ilmapiiriin, joka nyt on haihtunut miltei näkymättömiin. Samalla aikavälillä tuntuu hänen kiinnostuksensa paranormaaleihin ilmiöihin laimentuneemmalta. Mikäli hän ei löydä ratkaisevasti joko kokonaan uutta aihetta tai laajenna jotain näistä nupullaan olleista, on teemasta odotettavissa vain ammennetut variaatiot.