"Pojat! Olemmeko Euroopan heikointa miesaineista? Vai annammeko sulaa lepsuuttamme naisemme ajaa meidät ennenaikaisesti hautaan - milloin vahingossa, milloin kylmästi harkiten."

Liekö tuo tokaisu toimittaja Juha Nummisen oma vai haastateltavansa, ei sillä lie paljoakaan merkitystä kuitenkaan, yhteisistä tunnoistaan varmaan puhuvat. Tämä lause voisi yhtä hyvin olla pappi ja perheasianneuvoja Matti J. Kurosen kirjasta miehen suojelukseksi.

Kiinnostavinta Nummisen ja Kurosen tuotteissa on, ei niinkään itse tuotteet, vaan niiden synty-ympäristö. Yhteiskuntahistorian kellon ideologisia heilureita on alati liikkeellä tuhansia, ja tämä sukupuolipohdiskelu on yksi niistä. Feminismin aallon perässä seuraa historiallisella lainalaisuudella vasta-aalto, heiluri palaa takaisin, ja käännekohdan ratsastajina saavat olla niin Kuronen kuin Numminenkin. Mitään merkittävää sanottavaa heillä ei ole. He ovat aikakautensa mallinukkeja, joista emme kuulisi minään muuna aikakautena. Mutta yleisön on aina saatava sirkushuvinsa. Viikkolehtimylly jauhaa heitä hetken ja hetken päästä ovat jo toiset huvit.

"Jos sallitte naisten saavuttaa tai kiristää oikeuden toisensa jälkeen ja lopulta päästä täysin tasa-arvoisuuden miesten kanssa, uskotteko heidän sitten enää olevan siedettäviä? Järjetöntä. Kun he kerran saavuttavat tasa-arvoisuuden, heistä tulee teidän herrojanne."

Tämä motto löytyy Kurosen kirjan alusta ja lopusta. Voiko näin ahtaasta luokittelusta syntyä enää hyvää? Ainakaan Kurosen kirjassa ei voinut. Kirja on pinnallinen, sen sanoma on uhrattu päkistetylle alatyyliselle väliin pikkupornahtavalle vitsin iskennälle. Hän vyöryttää väsyttävän määrin pikkuhauskuuksia, jotka eivät ajatussisällöllisesti liity toisiinsa, vaan rönsyilevät puhtaasti ulkonaisten muotoassosiaatioitten kautta eteenpäin.

Parista sanasta pariin lauseeseen ulottuvien kielikukkasten kautta kerrataan sanavääntelyn konstit yhä uudelleen kaksoismerkityksistä alku- ja loppusoinnullisuuteen, Hän julistaa ihmistä esiin sukupuolen alta, mutta ääni hukkuu pintaliitoon, "olisi jo aika...!" ­huudahduksiin. Hänen naisensa on kasvoton, etäinen, tietoisesti ja tiedottomasti feminismiin ja naismytologiaan tarttuva. Mies taas piirtyy surkeana reppanana, joka ei yllä teräsmiesihanteeseen.

Kuronen kuvaa kyllä erästä tosiasiallista kansanluonteemme säälittävyyden sektoria ja sukupuolisuuden pakokeinoja, mutta hedelmättömästi, kielellisen itsetehosteisesti. - Mitä jää käteen kirjasta? Muutama vitsikäs vertauskuva.

Nummisenkin teksti jää hahmottomaksi hieman samoilla linjoilla kuin Kurosenkin. Jälleen on mies Teräsmiehen puvusta kuoriutuva reppana, nainen kasvoton panopuu ja väsynyt perheenäiti. Nummisen yli sata haastateltavaa ovat kuin klooni-ihmisiä, ylemmän keskiluokan sosiaalisrealistisia afäärimiehiä, yhteiskunnan massaideologioissa mukana roikkuvia esittäen teeman ja muunnelmat naisista, menneisyydesta, tulevaisuudesta, työstä väsyneen harmaalla, jopa "muodikkaan" tiedostavan kyynisellä tavalla.

Kuinka paljon lisää on Numminen heitä kloonannut, yksioikoistanut, jää epäselväksi. Hänen kirjallaan, on lähinnä puolidokumenttimainen raporttimerkitys erään suomalaisen miestyypin sieluntilan eräästä puolesta, keski-iän kriisistä ja sen jälkilaineista. Pidemmälle ei hän liene pyrkinytkään ollen esimottonsa mukaan tyytyväinen jos lukija löytäisi itsensä ja ympäristönsä virheet, valheellisuudet, typeryydet, naurettavuudet, kieroutumat, tekopyhyydet, väärämielisyydet tai epäoikeudenmukaisuudet kirjastaan. No, hyvä, valheet on paljastettu, lantatunkio pöyhitty auki ja Numminen on tyytyväinen. Ja sitten?

(kts myös: Juha Siltala: Miehen kunnia - modernin miehen taistelu häpeää vastaan)

AKAT ASIALLA

Yksi harvoista hyvistä tavoista, joita vielä on jäljellä, kieltää kirjailijaa puuttumasta kirjansa arvosteluun. Sain kuitenkin vasta nyt (10.4.) eteeni Markku Siivolan selonteon Juha Nummisen ja minun miesasiakirjoista otsikolla Pojat asialla (Kaleva 21.3.). Juttu pisti sen verran tikulla silmään, että on pakko kaivella menneitä. Selostus oli sellainen, että asian takia on väitettävä akkojen olleen asialla.

Kirjoitimme hyvin pitkään toisistamme tietämättä, mutta kun kirjat valmistuivat, niin niiden työnjakokin paljastui: Juha kertoo siitä, mikä meitä vaivaa ja minä yritin puhua siitä, mikä meitä voisi auttaa. Kirjat syntyivät tietysti sosiaalisesta tilauksesta: miehen tilan ja miehen aseman näkemisestä haastattelujen, tilastojen, hoitotyön ja omakohtaisen kokemisen kautta. Väite aallonharjalla ratsastamisesta on totta. Se on yhtä totta kuin se, että Mannerheim ratsasti "yhteiskuntahistorian kellon ideologisissa heilureissa" - mitä ne sitten ovatkin. Tämä on hätätila - mies loppuu. Miehen asiasta on voitava, saatava ja uskallettava puhua. Kieleni on koukussa ja Nummisen otos on kapea, myönnetään, mutta eiköhän jotain jää myös lukijan ymmärtämiskyvyn ja -halunkin varaan,

Kirjani motto: ". . . Kun he kerran saavuttavat tasa-arvoisuuden, heistä tulee teidän herrojanne. . .'' on lainaus Cato Vanhemman, Nuhteettoman, puheesta Rooman senaatissa vuonna 195 eKr. Mielestäni Markku Siivolan arviointi kertoo Caton olleen oikeassa. Vuonna 1980 ne näyttävät olevan meidän herrojamme. Muuten en voi ymmärtää näin nuivaa ja miehen todellisuudelta silmänsä, sydämensä ja jopa järkensä sulkevaa suhtautumista.

Mistä sinut, hyvä mies, Markku Siivola, on kloonattu?

Veljellisesti

MATTI J KURONEN