Gunnar Mattsson: Gunnar. WSOY 1987

Gunnar Mattsson, 51, kirjailija ja sanomalehtimies. Romaaneja Lapitip (1964), Prinsessa (1965), Prinssi (1966). Sitten kuningas alkoholin palveluksessa 15 vuotta, irtisanoutuminen Järvenpään sosiaalisairaalassa ja hapuilu toistaiseksi raitistuneena taas takaisin tavallisen kansan palvelukseen, kirjoittamisen piiriin, ihmisyhteyteen.

En ole lukenut mitään muuta Mattssonin teosta kuin tämän viimeisen. Häntä lukeneet sen tietävät, onko hän todella aina kirjoittanut etupäässä naisista ja sellaisella yksinkertaisella vetoavalla tavalla, että hän aikoinaan sai sadoittain kirjeitä naisilta, kosimakirjeitä mukana, että hänellä oli naisten perustamia ihailijakerhoja ja maaseutumatineat täynnä naisia. Niin hän antaa tässä teoksessaan ymmärtää. Gunnarin terapeutti Jatta yhdisti tämän ominaisuuden alkoholisoituneiden miesten taitavaan kykyyn löytää heistä huolehtiva nainen suojakseen.

Mattssonin teksti herättää minussa kahtiajakoisen tunteen. Tyyli on niin hyvää ja sujuvasti virtaavaa, että näkee ammattilaisen olleen asialla. Toisaalta Mattsonin kirjallinen menestys silti mietityttää, koska tekstistä välittyy kyllä valon intensiteetti, mutta värit ovat haalistuneet ja korvautuneet valkoisella valolla, sujuvalla kynänkäytöllä, joka ei kuitenkaan pureudu ihmisten naamioiden taakse. Ehkäpä nuo vuosien takaiset kirjalliset naiskuvat ovat olleet syvempiä. Ehkäpä sairaanhoidon naamiot ovat niin läpitunkemattomia Mattsoninkin silmille, että terapeutti Jatta ja ylilääkäri jäävät roolikuviksi ja muutkin naiset nykypäivän räikeässä valossa kylpevään seinään muistin projektorilla haaleasti heijastetuiksi. Tai Mattsson on taistelustaan vain niin väsynyt.

Ehkä tuhansien alkoholistien räikeän egoismin ja valheellisuuden ehdollistamana ja kyllästämänä en pysty olemaan neutraali kun minusta Gunnar tuntuu vielä jonkin verran - ei paljoa - itsensä ympäri pyörivältä ja "näin paljon olen kärsinyt"-henkiseltä. En osaisi olla näin varovainen, jos olisin lukenut saman kirjan kaikesta alkoholiin viittaavasta riisuttuna. Ja toisaalta tiedän kuinka me ei-alkoholistit emme viinajuttuhihittelyissä, itsemme ympäri pyörimisessä ja vaatimattomuudessa (mikä on aina ylpeyden kääntöpuoli) juurikaan jää alkoholistia paremmaksi. Eikä Mattson juurikaan jaksa koreilla ja selitellä. Tekstistä välittyy väsyneen nöyrtynyt sävy, tietoisuus viinapaholaisen ainaisesta hiiviskelystä aivan otsaluun alla.

Voisiko itsestä kertova kirja vähemmän itsekeskeinen ollakaan? Mitä muita kirjallisia ratkaisuja voisivat alkoholistit viinasta kertoessaan käyttää? Joten eiköhän tämä kirja tyyliltään keskitasoa parempana tyypillisenä "tunnustuskirjana" menettele. Ihmiset tarvitsevat ja joskus hyötyvätkin potilaiden itsensä kirjoittamista kertomuksista kohtalotovereilleen ja heidän omaisilleen, olipa sairaus mikä tahansa. Ehkä Gunnar saa yhden alkoholistin kymmenestätuhannesta miettimään toisenkin kerran ennenkuin pullonkorkin auki pyöräyttää joka tapauksessa. Jotta päästään me muut taas moralisoimaan ja alkoholisti tuntemaan ah niin ihanaa marttyyrin tunnetta. Kaikkihan me tarvitsemme toistemme valheita omien syntiemme peitoksi.