Claes Andersson: Ihminen, sielunsa kaltainen. 220 s. WSOY 1983

Nuorella Carlilla ei ollut sukunimeä; verisitein tähän saastaiseen järjestelmään kuulumisen poltinmerkkiä.

Carlilla oli vielä voimia jäljellä.

Mutta psykiatri Krister on jo yhteiskunnan tahraama, merkitty mies: Bergh, mustasukkainen, yksinäinen mies etsimässä tietään takaisin perheensä luo, niiden sydämiin, jotka hänet vangitsevat ja jotka hän vangitsee.

Hän on suomenruotsalaisen runoilijapsykiatri Claes Anderssonin, 45, uuden kirjan keski-ikäinen antisankari, Anderssonin peili Carlin lailla, psykiatri hänkin, Tammiharjun ja Hesperian sairaaloissa toiminut ja Veikkolan parantolan ylilääkärinä vaikuttamisensa rajoja ja mahdollisuuksia tutkinut mies, monen runon, näytelmän ja kuunnelman kirjoittanut piikki yhteiskunnan mädässä lihassa.

Kymmenen vuoden takainen pamfletin ja romaanin ristisiitos "Kuvien takana" kuvasi selkeästi kapitalistisen yhteiskunnan rappiotilan. Tuomionsa sai mädännäinen järjestelmä, saappaankorko köyhän naamassa. Niin haisi myös Sokkelo alias Hesperian Sumppu, vastaanotto-osasto, järjestelmän osa, mielisairaanhoidon hirviöitymä. Carl puhui psykiatrian kielellä psykiatriaa vastaan, oli potilaiden asianajajana. Naistaan hän rakasti kuin vasemmistolaisuutta: ristiriitaisesti, tarviten ja hyljäten, rakastaen ja vihaten. Heidän hoitoideologiansa oli määrä "uida rantaan, vallata byrokratian linnakkeet".

Kymmenen vuotta on sumentanut selkeää sanomaa: nyt havaitsee Krister

"askaroivansa olettamusten parissa, joihin hän aikaisemmin oli suhtautunut vahvasti epäillen ja kirpeästi arvostellen. Sopi liian huonosti hänen rationaaliseen ja kaikesta huolimatta sosialistiseen ihmisnäkemykseensä tuo, että ihminen loppujen lopuksi osoittautui varsin vähän rationaaliseksi eläimeksi, ja ettei niin sanottu vapaa tahto näyttänyt olevan muuta kuin jälkijärkeistämistä, myytti, joka kerta toisensa jälkeen todisti kestämättömyytensä, olipa kyseessä yksityinen elämä tai poliittinen."

Krister ei enää jaksa pajattaa banderollitekstiä valtarakenteista, vaan jättää sen Saksan terroristeille. Carlin terävin silmin havaitusta totuudesta on nyt lohjennut puolet pois. Kuvien takana ei olekaan totuus, on vain uusia kuvia, negatiiveja, antiteesejä vaan ei synteesejä, kaikessa terävyydessäänkin mustavalkoisia.

Mistä löytyy ulospääsy? Yksilön, perheen vai yhteiskunnan parantamisessa? Sokaista yksilö yhteisön illuusioon? Yksilön muuttaminen ei muuta järjestelmää, jonka muuttaa vain valta, jota saa vain järjestelmää huoraamalla.

Tai ehkä terrorismilla?

Byrokratian linnakkeet ovat vahvaa tekoa. Veikkolan hoitoyhteisö ei niitä voittanut. Mutta terrorismi! Kesäpäiväkirjaansa Krister kirjoittaa:

"Armottoman saksalaisen logiikan asein he (terroristit) analysoivat tilanteen Liittotasavallassa. Minä huomaan, etten pysty kumoamaan heitä ainoassakaan kohdassa. Ja kuitenkin aivan ilmeisesti heidän ajattelullaan ei ole järjen kanssa mitään tekemistä!"

Kristerillä on nuorta Carlia enemmän varaa nähdä selkeän logiikan pitämättömyyden ja pinnallisuuden läpi.

Edistystä vai taantumista? Nuoren Carlin terävä katse on Kristerisoitunut yhteiskunnasta omaan itseen. Psykiatrisen pohdinnan kiusallisen teoreettisen makuisia riekaleita, erivärisiä tilkkuja eksistenssin reikäisessä täkissä vilkkuu vieläkin siellä täällä, mutta ne eivät pelasta omaan itseensä tukehtuvaa keski-ikäistä oliota, joka kyllä tietää harrastaneensa vaimoonsa nähden Projektiivista Identifikaatiota. Siinäpä Amerikan karttaa kärpäselle liimapaperissa! Onko Kristerin kehityksessä kyse nuoruuden kaikkivoipuuden kuvitelmien paljastumisesta, ihmisen todellistumisesta siksi mikä on, vai nihilismistä, herkkyyden kuolemasta?

Krister pitää jakomielisesti kiinni kummastakin ääripäästä: sekä yhteiskuntasokeasta yksilöpsykologiasta Kohut & Kumpp. -narsismeineen että yksinomaan poliittisiin rakenteisiin suuntautuvan toiminnan kaipuusta. Hän ei saa vedettyä niitä yhteen vaan hajoaa niiden välille. Hän oksentaa ulos Carlin Kollektiivin - terapeuttisen yhteisön - vapaushaaveisiin kätkettynä olleen narsisminsa, suurentaa sen, liimaa sille saksalaisterroristien kasvot: Andreas Baader, Gudrun Ensslin, Ulrike Meinhof ja muut. Väärin keinoin oikean asian puolesta! Oikean asian, ihmisyyden, itsenäisyyden, tasa-arvon! Vastavoimaksi hänen äitinsä kierolle vallankäytölle: alistuvuudelle, lempeälle uhrautuvuudelle, itsetehostavalle vaatimattomuudelle, joka tarttui häneen perheen päivällispöydässä, joka kutisti hänen kullinsa rusinaksi jo ensimmäisenä rakkaudenyönä. Hän liimaa Ensslinin kuvan keittiöpöytänsä yläpuolelle ja ihailee hänen katseensa jään ja teräksen hulluutta, muistelee heidän murhaamiaan kymmeniä viattomia ihmisiä.

Krister ei osaa sulattaa noita ääripäitä yhteen, vaan tuijottaa yhtä aikaa yksilön sieluun ja yhteiskuntaan. Yksilöpsykologiset ja pienryhmäteoriat ajelehtivat naurettavan kömpelöinä jäälauttoina rakastamaan kyvyttömän miehen sielunvirtojen hyisessä vedessä. Silti hän yrittää niille kavuta, vaikka ote lipsuu joka kerta. "Näyttää siltä, ettei elämä siitä huojene eikä parane, että joku neropatti rakentelee mutkikkaita teorioita, minkälaisen kasvatuksen itse kunkin olisi pitänyt pikkulapsena saada."

Ei auta psykiatrikoulutus, eivät teoriat mustasukkaisena eron ja yhteyden, järjen ja tunteen nuoralla tanssijaa. Kolmivuotias nujerrettu kaikkivaltias ison miehen sielussa; Narkissos suurkaupungissa, väsyneiden itsemurhaajien maassa.

Oma poika tappaa lemmikkimarsunsa mykässä vihassaan. Kristerin perintö pojalleen? Helvettiin Lenakin, hänet jättänyt vaimo, tuo järkevä, tehokas, iloisensurullinen olio, jolle hän pystyy osoittamaan vihansa ja rakkautensa enää vain kirjeissä. Rationaalinen Lena ei voisi käsittää neitsyt Marian silmille lentävää spermaa grillattujen kuukautisvuotoisten enkelien laulaessa Hoosiannaa helvetinluukuilla. Lenan suhteen teki Krister kaksi ratkaisevaa erehdystä. Ensimmäinen oli se, että hän luuli pystyvänsä elämään Lenan kanssa. Toinen oli, että hän luuli pystyvänsä elämään ilman Lenaa.

Mitä jää jäljelle? Krister, partainen, verestäväsilmäinen, mustanaamainen, vanhanpuoleinen mies, päällä säkkimäiset housut ja haalistunut pusero, mies sielunsa kaltainen. Vanheneva mies innostuu vielä julistajaksi: myönnä irrationaalisuutesi, päästä pieru kirkossa, näe murhafantasiasi, valheellisuutesi, elä kuningas Ambivalin valtakunnassa, opi tuntemaan kuningatar Omnipot, käy taisteluun Raivoisan Rolandin kanssa! Mieluummin elävänä demonien pitopöydässä kuin eristettynä, kutistettuna, jähmettyneenä, amputoituna!

"Lääkärit ydinaseita vastaan", julistaa banderolli kulkueen soihtujen valossa. Lenakin on taas vierellä, etäisenä, vitilunta tukassaan. Krister nostaa lapsensa ilmaan, muutkin kädet tarttuvat lapsiin, jotka nauravina kerubeina kiertelevät kulkueen päiden yllä. Vain toteutumattomat muistot jäävät Kristerin tulevaisuudeksi.