Jeffrey Moussaieff Masson: Freud ja totuus - taistelu viettelyteoriasta. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä 1985.

Ideologiat murenevat ajan hampaissa mikä nopeammin mikä hitaammin Rooman valtakuntaa. Varmaa on, että ajan myötä puhkeaa vanhan ideologian varresta aina uusia oksia, joista liian väärään suuntaan kasvavat katkaistaan pois. Oikeaoppisten raja voi ulospäin näyttää tarkalta, mutta mitään oppia ei voi edustaa oikeaoppisesti enemmän kuin yksi henkilö: opin perustaja. Muut tekevät sisäiselle luonnolleen huorin. Vain itsepetos saa ihmisen sitomaan itsensä johonkin psykologiseen oppiin.

Mikään joukkoliike ei voi edustaa totuutta, koska se silloin hajoaisi. Ensisijainen päämäärä kaikissa liikkeissä on niiden koossapysyminen arvovallan ym. keinoin. Totuutta voidaan laskea sisään vain sen verran, ettei se hajoita järjestöä. Näin ollen onkin järjetöntä vaatia järjestöjä olemaan totuudellisia. Tällaista mahdottomuutta vaativalta puuttuu vielä elämänkokemus. Ei riitä, että näkee järjestöjen valheellisuuden. On myös nähtävä valheellisuuden inhimilliset syyt, tuhatkilometriset pelon juuret.

Psykoanalyysijärjestön kohdalla tämä räähkä näkyy tällä kertaa Jeffrey Moussaief Massonin, psykoanalyysin luopion, esiintuomasta aineistosta - vaikkei Massonin johtopäätöksiin yhtyisikään.

Masson on itsekin analyytikko, joka on toiminut Sigmund Freudin arkiston hankepäällikkönä sekä myös yhtenä Sigmund Freud Copyrights'in neljästä johtajasta. Kun lisäksi Anna Freud avusti häntä hänen tutkimuksissaan, löysi hän paljon sellaista aineistoa, joka tähän asti on pysynyt tutkimukselta ja Ernest Jonesin kirjoittamalta Freudin elämäkerralta piilossa niin tahattomien kuin tahallisten poisjättöjen vuoksi. Anna Freudin tuki kuitenkin lakkasi kun Masson meni hänen mielestään liian pitkälle Sigmundin persoonaan. Huonosti kävi Massonin myös psykoanalyyttisen liikkeen kanssa. Hänet häädettiin siitä. Sen verran hervotonta juttua näissä Massonin julkaisemissa kirjeissä Freudin & kumppaneiden senaikaisista puuhista löytyy, että eipä sovi tätä reaktiota ihmetellä.

Massonin teoksen suppein näkökulma on kirjan alaotsikko: taistelu viettelyteoriasta. Vuonna 1897 Freud käänsi kelkkansa viettelyteorian suhteen. Siihen asti hän oli olettanut, että hänen (nais)potilaidensa kertomat muistot heidän seksuaalisesta hyväksikäytöstään aikuisten taholta olivat tosia. Tätä Freudin aikaisempaa näkökantaa edustava vuoden 1896 kirjoitus "Hysterian syyt", on kirjan liitteenä. Massonin mielestä se on Freudin loistavin tutkielma. Se johti Freudin syrjimiseen senaikaisen psykiatrian piirissä, ja Masson esittää, että Freudin mielipiteenmuutoksen merkittävin motiivi em. vuonna oli pelko, eivät suinkaan faktat. Freud nimittäin alkoi sen jälkeen olettaa, että nuo potilaiden seksuaalimuistot olivat heidän oman mielikuvituksensa tuotteita ja antoi näin synninpäästön vanhemmille. Masson kärjistää, että näin juuri tuolle pelosta nousseelle valheelle rakentui paljolti koko psykoanalyysi, koska Massonin mukaan niin Freudin kuin muidenkin analyytikoiden mielestä viettelyteorian hylkääminen oli keskeisin niistä tekijöistä, jotka johtivat Freudin hänen myöhempiin (paikkansapitäviin) havaintoihinsa.

Pelko ei Massonin oletusten mukaan johtunut ainoastaan tieteellisestä eristämisestä vaan mahdollisesti myös Freudin merkillisen vahvasta neljännesvuosisadan kestäneestä suhteesta kollega Wilhelm Fliessiin, jonka oma poika uskoi isänsä pahoinpidelleen häntä seksuaalisesti hänen pienenä ollessaan. Freud tästä tietämättä kertoi Fliessille ilmeisesti juuri niitä asioita, joita Fliessin oli oman poikkeavuutensa takia tuskallista kestää, ja tämä ehkä osasyynä johti Fliessin irrottautumiseen Freudista.

Viettelyteorianäytelmässä tehtiin neljä ruumista. Ensin teippasi Freud suunsa kollegojensa vihamielisyyden edessä. Sukupolvea myöhemmin törmäsi Sándor Ferenczi, Freudin läheisin analyytikkoystävä kahdenkymmenen vuoden ajan, saman lasten pahoinpitelyjohtopäätöksensä kanssa järjestön ja myös Freudin itsensä seinään. Ferenczin ympärillä käydyn Massonin esiinkaivaman kirjeenvaihdon valheellisuus on erikoisen silmäänpistävää, katsottiinpa Ferenczi sitten päästään jo pehmenneeksi tahi ei. Taas kului muutama kymmenen vuotta, ja nyt törmäsi uskon seinään Robert Fliess, Wilhelm Fliessin poika. Sitten olikin jo Massonin itsensä vuoro vuonna 1981. Hän kirjoittaa:

"Minua ei haastettu vastaamaan niinkään todisteistani kuin siitä, että olin paljastanut ne. Näyttääkin selvältä, ettei tämä toistuva vihamielisyys pohjaudu mihinkään henkilökohtaiseen vastenmielisyyteen viettelyteorian kulloistakin puolestapuhujaa kohtaan, vaan sen lähde on itse teorian sisältämän totuuden aiheuttamassa tunneperäisesti latautuneessa kaihtelunhalussa. On tullut aika lakata karttelemasta kysymystä, joka itse asiassa kuuluu ihmiskunnan historian polttavimpiin. Sillä on anteeksiantamatonta, että ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen psyykkistä tuskaa kärsivien ja lapsuudessaan vammautettujen ihmisten auttamisen, uskovat sokeasti Freudin hylänneen viettelyteorian täysin aiheellisesti ja jatkavat siten samaa väkivaltaa, josta heidän potilaansa jo lapsena joutuivat kärsimään."

Olennaisinta ei oman tarkasteluni kannalta ole se, kuinka paljon lapsia todella pahoinpidellään (joka käytännön toimenpiteiden kannalta on tietysti äärimmäisen tärkeä seikka), tahi kuka viettelyväittelijöistä on oikeassa; Freud, Masson vai joku muu. Ei edes psykoanalyysi sinänsä, vaan tämän kirjan esiintuoman kirjeenvaihdon valossa näyttäytyvä aatehistorian vääjäämätön laki: kiiltävienkin kilpien takana loputon sekasotku loputtoman monitasoisine juonineen, seläntakanapuhumisineen, ystävyyksien ja vihojen toisiinsa kietoutumiseen, valta- ja auktoriteettipeleineen, luopioineen ja luopion kostoineen, niin, yksinkertaisesti niine samoine tietoisine ja tiedottomine inhimillisine heikkouksineen, jotka tapaa jokaisesta liikkeestä, jokaisesta yhdistyksestä, puolueesta, uskon, tieteen ja filosofian suunnasta, jokaisesta ihmissuhteesta, jokaisesta ihmisestä. Meistä.

Vaikka vastustajat, nimenomaan aikaisemmin vastustamaansa liikkeeseen kuuluneet, eivät ehkä sen totuudellisempia ole kuin puoltajatkaan, on silti hirveää katsella, kuinka mielipuolisen oikeassa uskovat liikkeeseen joutuneet olevansa. Ja liikkeestä eronneet omasta uskostaan. Kummatkin älykkyystasosta riippumatta. Oveni takana laukkaa monen sortin uskovaista, ja jokaisella on se oikea todistus Jeesuksesta, eikä tämä uskon suhteettomuus heitä koskaan hätkäytä. Kaikki he voivat kertoa pelastuneista ja uskoon tulleista yhtä valoisia tarinoita. Luopioiden eron syyt taas langetetaan aina luopioille itselleen.

Sama asiaintila vallitsee psykiatriassakin, sen eri terapiakäsitysten piirissä joka maassa. Suomenkin virallisen psykiatrian ääni on pelottavan dogmaattinen, psykoanalyysia jopa painovoiman pysyvyyteen verrannut. Mutta ei psykoanalyysi tässä olennainen ole, vaan se hulluus, säälittävä, viaton hulluus, pako yksinäisyyden tunteesta, joka saa ihmisen tarttumaan milloin mihinkin maailmankurtistamistapaan (joiden loputtomuudessa psykoanalyysi on vain yksi) ja sulkemaan silmänsä ympärillään kuohuvalta ihmisen ja elämän loputtomalta moninaisuudelta.

Joka tahtoo tätä ihmisen hulluutta nimenomaan psykoanalyysin yhteydessä tiivistetysti tutkia, lukekoon ensin tietysti Freudia itseään, ja sen jälkeen vallankin Jungin juuri ilmestyneistä muistelmista (Carl Gustav Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY 1985) lukua Freudista sekä tietysti tätä Massonin kuvausta ja valitkoon sitten itse parhaimman käsikirjoituksen sekä näytelmän roistot ja sankarit. Vaikka oikeassa on vain ylin jumala ylimmässä taivaassa, tuskin hänkään, riittävät nämä näkökulmat silti valottamaan ihmissuvun raadollisuutta myös rakkauden, auttamisen ja tieteen lippujen alla, niin, kaikessa mihin se vain ryhtyykin.

kts myös Veikko Tähkä: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen