Birgitta Juntumaa: Elämässä voi onnistua - matka itseen. WSOY 1989
PSYKOLOGIAN PENSASTOJA
Miehensä Rauno Juntumaan kirjan Miehen rakkauselämä olin juuri ennättänyt
arvioida (Klisheitä rakkaudesta, 890412) kun
psykologi ("psykoanalyyttisesti suuntautunut nuoriso- ja aikuispsykoterapeutti
sekä parisuhdeterapeutti") Birgitta Juntumaan itseen johdattava kirja
matkasta omaan itseen saapui. Birgitta ei sorru niin kaameisiin klisheisiin
eikä kirjoita niin penkinalustyylillä kuin Rauno, vaan aivan mukiinmenevästi.
Rikoksiin sortunut Risto, psykiatrilta vaikuttava ammattikuuntelija Herra
Korva, jonka tiedot ihmisestä olivat pelkkää teoriaa, Uhkapeluri, naissankari
joka rakastuikin liikaa ja sai siitä syövän, riippuvuutta pelkäävä Kuningatar,
vauvansa liikaa itseensä sitova epävarma Anneli, lapsensa fantasioihin
osallistumaan kykenemätön empatiaköyhä Minerva, oikeinkasvatettu Kati ja
väärinkasvatettu Antti, siinä joitain Birgitan käyttämistä hahmoista. Onpa
mukana oopperaakin Carmen & Josén epäkypsän rakkaussuhteen esittelyn
muodossa.
Birgitta ei tyypitä ihmisiä hengiltä heidän sosiaalisilla rooleillaan
(kuten Rauno teki), mutta anemisoi heidät turvallisen länsimaisen kehityspsykologian
rinnoilta imetyn "vanhemmista ja lapsuudestahan se"-käsityksensä
kautta. Hän on sulkenut itsensä paremmintietävyyden turvaan, joka paikka
paikoin vilkahtelee viisaasti hymyilevän
terapeutin tai "me asiantuntijat"-roolina. Näin tekevät miltei
kaikki psykologiasta kynäilevät, joten Birgitta ei todellakaan ole yksin.
Psykologin kuvaan kuuluu myös näpäytys lääkäreille ja psyyken näkeminen
pääasiallisempana syynä myös ruumiillisissa sairauksissa aina syöpää myöten,
jonka hän näkee mielellään "arkaaisena suojautumisena sielulliselta
tuskalta".
Birgitta on ystävällisen rohkaiseva olalletaputtaja, joka tarjoa traditionaalisen
reseptin: leikkaa itsestäsi se paha puoli pois: "Voidaksemme onnistua
elämässämme meidän täytyy toimia niin kuin satujen sankarit: uskomme ja
rakkautemme itseemme ja toisten ihmisten arvoon täytyy pohjimmiltaan olla
vankkumaton". Se kuulostaa niin hirveän kauniilta, että on helppo
olla katsomatta sanojen "uskoa", "täytyä" ja "vankkumaton"
pimeälle kääntöpuolelle, unohtaa kuinka usein juuri nuo sanat ovat esiintyneet
hirmuvaltafilosofioissa.
Birgitan matka omaan itseen pysähtyy siihen mihin länsimaisen psykologiankin:
persoonallisuuden pintaan tietämättä mitään yksilöllisyydestä persoonallisuuden
tuolla puolen. Hänen kirjansa on kuitenkin julkaisukelpoinen, koska tämäntyyppisiä
kulttuurimiedonnettuja ihmissuhde-evankelistoja tarvitaan julkaisuliukuhihnalla
loputon määrä lukijasukupolven toisensa jälkeen kaivatessa pensaita joihin
päänsä kallistaisi.
Markku Siivola