Tapio Kaitaharju: Edessämme ratkaisujen ajat. Kirjayhtymä 1986.

Neljätoista vuotta siitä jo on kun arvioin kouvolalaisen liikennetarkastaja Tapio Kaitaharjun kirjan Parantava voima (Alea-Kirja, 1972). Silloin Tapiolla meni lujaa: oli keskusteltu ufolaisten kanssa, käyty kaikilla planeetoilla, leijuttu ympäri maailmaa kaukoparantelemassa ihmisiä jopa syövistäänkin, keskusteltu kuolleitten, luonnonhenkien ja enkeleiden kanssa, nähty myöskin tulevaisuuteen.

Ja mikä merkillisintä, yksi paikka on häneltä kuitenkin jäänyt käymättä: mielisairaala. Tämä kahtiajakautuneisuus onkin Kaitaharjussa ollut kiinnostavaa, kun olen hänen puuhailujaan milloin mistäkin lehtiartikkelista vuosien mittaan syrjäsilmällä seuraillut. Niin vaan on mies puheistaan huolimatta välttynyt suurimman ryhmän eli suomalaisten normitettujen terveyskäsitysten mukaiselta ammattiauttamiselta. Olen ollut näkevinäni hänessä jotain sangen tervettä, mutta ehkä oman vanhenemiseni myötä on suhtautumiseni häneen saanut nyt hiukan tummempia sävyjä.

Elämä tasii, kuten Kekkonen sanoi, vai kustantajako siihen syynä on; Alea-kirjoja kunnianarvoisampi Kirjayhtymä, että Kaitaharjulla on lentosordiino päällä? Hänen mielisävelensä kuuluu nyt tuomiopasuunasta: ihmiskunta luisuu pommin ja älysyöpäisen teknologian varjossa kohti globaalista rotkoaan. Vain pari kertaa hän siteeraa "tutkimuspäiväkirjojaan" retkiltään maapallon aikaisempiin kehitysvaiheisiin, filosofoi kernaammin kuin kertoo tapahtumista. Olennaisempi sanoma piileekin todella muualla kuin mummut pyllähdyttävissä ihmetarinoissa, jotka kaikessa kiinnostavuudessaankin ovat vain Faustilainen näytös yleisölle:

Ei hän toki värittömäksi nytkään ole käynyt, vaan kirjoittaa sentään luomiskertomuksen uuteen (teosofi-)uskoon käyttäen luomistapahtumaa ja jumalan tarkoitusperiä kuvatessaan vain yhden ainoan kerran sanaa "ehkä". Olen hänelle kiitollinen tuosta sanasta; "Viel' ei ollut kaikki toivo mennyt".

Tarkin tekstin sisällön ilmaisija on "kokonaisfiilis". Analyysit tavoittavat vain sen, mitä analysoidaan, ei kokonaisuutta. Puretusta pianosta ei musiikkia löydy. Sen tietää ja sitä painottaa Kaitaharju kovin.

Kaitaharjun tekstit ovat kuitenkin ohuita. Niistä puuttuu kaikki mehevyys ja rehevyys, joka toisaalta tietysti onkin tunteilla tai tyylillä keikaroimista. Mutta hänen tekstinsä on ohutta myös filosofisesti: se hyppii muutamilla elämän virtaan paiskatuilla spiritualististyyppisillä ideologian kivillä, joiden paikka on jo etukäteen tunnettu, opissa määritelty. Vertaan häntä tässä ohuussuhteessa Krishnamurtiin, jonka teksti on vieläkin ohuempaa, mutta jonka perusta ja kielenkäyttö lepäävät Krishnamurtissa itsessään, ei ulkoapäin annettujen uskontofilosofisten termien varassa. En epäile Kaitaharjunkaan kokemusten henkilökohtaisuutta. Ei hän ole klassillinen tyhjänjauhaja, joka luulee että toistelemalla sanoja värähtely, astraalitaso ja rakkaus saadaan taivasosa lankeamaan. Hän tajuaa kyllä "jumalallisen ajatusenergiansa" avulla elävämmin noiden sinänsä sidonnaisten uskontofilosofioiden punaisen langan, mutta hänen kielenkäyttönsä paljastaa hänen kuitenkin vielä jostain syystä tarvitsevan opillista pilttuutaan.

Niinpä hänen täytyy käyttää noita henkeensä hirttäytyneitten iskusanoja ja esiintyä tietävänä miten se maapallo miljardeja vuosia sitten henkisesti kehittyi, ja miten se astraalimaailma materialismin paineessa pullistelee. - Tosi tietävät tietävät myös kohderyhmänsä tietämättömyyden ja pitävät suunsa kiinni jos sellaista tietävät.

Liekö näen hänet hieman liian positiivissa valossa kun huomaan arvelevani, että hänellä olisi mahdollisuuksia vapaampaan, omaperäisempään kielenkäyttöön, josta henkihihhulismin sanakäänteet on kokonaan karsittu pois, koska hänen perusnäkemyksensä punainen lanka on sentään kokonaisvaltaisempaa, laajemmalle näkevää kuin virallisen tieteen osittuneet analyysit. Hänen lääke- sairaus- ja mielisairausfilosofiansa on aivan miellyttävän kokonaisvaltaista luettavaa. Mutta jos hän on tarkoittanutkin tekstinsä vain suomalaisten paraseurojen uskonlampaille, on hän tehnyt oikean valinnan.

Henkitieteilyssään hän tulee ottaneeksi kantaa muutamaan kovinkin ajankohtaiseen aiheeseen.

Ihmisen ulkopuolella tapahtuvan keinohedelmöityksen hän katsoo olevan vastoin luonnonlakeja, koska siitä puuttuu alkuperäinen rakkauden voima. Mutta varmaan monta kertaa säästetään munasolun henkivärähtelyt niiltä karmeilta olosuhteilta joissa siittäminen kovin monasti suoritetaan. Kyllä siitä ovat "rakkauden värähtelyt" niin kaukana, että parempi kylmän teknisessä laboratoriossa kuin naamioidun valtataistelun ja ahnaan itsekkyyden himon läiskeessa.

Koska Kaitaharjun elämännäkemys ulottuu kuoleman tuolle puolen, kääntyy elämän suojelun periaate käytännössä päinvastaiseksi kuin lihaansa kiintyneiden mielestä: koska ihmisen on luonnon valtavassa kiertokulussa päästävä vapautumaan vaurioituneesta ruumiistaan säädetyllä ajalla, on elämän jatkumisen ja vapautumisen estämistä pidättää henkeä jo peruuttamattomasti kohti lopullista tuhoa luisuvassa ruumissa. Niinpä hän suosittelee niiden ihmisten laitteista irrottamista, jotka eivät "enää myöhemminkään voi jatkaa tätä elämää". Näin toteuttaisi lääketiede auttajan tehtäväänsä, ja kykenisi samalla paremmin auttamaan niitä, jotka sitä todella muuten tarvitsevat, lisää hän.

Lääketieteelle hän arvelee kuuluvan ihmisen ymmärryksen avautumisen auttaminen henkisissä asioissa aina astraalimaailman uhkiakin vastaan. - Onko hän sinisilmäinen idealisti vai tosi pitkän tähtäimen optimisti?

Tavallisesti eivät henkioppien kannattajat käy pohtimaan ulkoisia muutostarpeita, eivätkä siihen tavallisimmin edes pysty. He tyytyvät heittelemään epämääräisen kaihoisia "miten mielelläni..." - laulelman tapaisia hurskaankauniita muuttumistoiveita maallistuneille kirkoille, varoittelevat tietokoneista ja muuta sellaista pientä tuttua, tasapaksua ja turvallisen tehotonta.

Ei Kaitaharjuakaan eturivin yhteiskunta-analyytikoksi voi sanoa, mutta rohkaistuu hän sentään maailmanhallituksen hahmotelman laatimaan. Sillä olisi rajaton valta ja rajaton vastuu. Sen ensimmäisiä tehtäviä olisi koota avukseen vastaavan tason tiedemieshallitus, sitten luoda yleinen järjestys ja aseistariisunnan toteuttaminen. Vastaanhangoittelevat valtiot jätettäisiin elämään eristettyinä ja tiukassa valvonnassa, kunnes ovat pehmenneet rajattoman vallan alaisuuden ajatukseen.

Teollisuus suunnattaisiin "uudelleen", kaupunkiasutukset purettaisiin osittain, maatalous tehtäisiin pienimuotoisemmaksi. Kirkollisten ja muiden valtajärjestelmien muurit ovat sortuneet (mutta se yksi, se yksi...).

Loppuhuipennuksena saa tämä kirkasotsainen ihmiskunta käyttöönsä uuden energian; kosmisen ja saasteettoman. "Sitä voidaan käyttää myös avaruusaluksissa".

Kaitaharju ei sijoita tätä utopiaansa todella kauaksi tulevaisuuteen, jonne se korkeintaan tai aikaisintaan kuuluisi, vaan alkuehdoksi asettaa tilanteen, jossa "käytössä olevat valtajärjestelmät ovat jo hajoamistilassa, ja ihmiskunta joutuu valitsemaan toisen kahdesta vaihtoehdosta". Tällöin tulisi ihmiskunnan selvästi määräävän enemmistön sitä jo haluta.

On säälittävää luoda tällaisia hyödyttömiä tikkukarkkiutopioita, jotka perustuvat täysin irreaaliseen perustaan; suotuisan evoluution kauniisiin tulevaisuuskuvitelmiin. Kaitaharjun luomus on erityisen haitallinen, sillä se perustuu rajatonta valtaa käyttävään maailmanhallitukseen, joka harjoittaa samaa jukuripäiden pehmentämispolitiikkaa, mitä kiihkoseurakuntien ortodoksit: suljetaan toisin uskova seurakunnan ulkopuolelle niin kuin häntä ei olisi olemassakaan, niin pitkään, että "ovat pehmenneet rajattoman vallan alaisuuden ajatukseen".

Kun taivaan enkelitkin ovat tapelleet keskenään, viittaan Raamattuun, on täysin absurdia, hyödytöntä ja vaarallista takertua tuollaisiin käytännössä aina tuhoa tuottaviin yhteyskuvitelmiin. Ne eivät laadultaan eroa niistä säälittävistä maailmanuskontohaaveista, joita jokainen pikkunuhru lahkoseurakunta ihmiskunnan pelastukseksi maalailemiensa tulevaisuuden kauhukuvien raameiksi tyrkyttelee (riippumatta todellisen tulevaisuuden laadusta). Katsokaapa Kaitaharjun kirjan nimeä.

Niinmuttajossittelut paremmasta ihmisaineksesta (vaikka sellainen ehkä joskus syntyisikin) ovat ihmisen läähälaukkaa omaheijasteisten virvatulten perässä maailmanhistorian loppumattomalla suolla.

Markku Siivola