Nancy Good: Rakastatko hankalaa miestä. Suom. Jaana Lahtinen. Tammi 1988.

Nämä Duke Ellingtonin ja Janis Joplinin sanoitukset aloittavat tämän pakoilevan miehen pyydystysoppaan. Newyorkilainen terapeutti Nancy Good antaa naisille sitä mitä he tahtovat, tukee sitä roolia mikä useimpia naisia riivaa, olipa se sitten geeneissä tai kulttuurivaikutuksen tulosta. Kuva on tuttu: itseensä sulkeutuva ja tarvittaessa vaikka nyrkein itseään puolustava mies, kaivoonsa yhä syvemmälle vaipuva ja nainen sorkkaraudan kanssa kaivon kantta auki vääntämässä ja kannen raosta huutelemassa: "Kuule muru, uskalla näyttää tunteitasi!"

Kirjan takakansi kuvaa sisällön henkeä, vallankin sen viimeinen teesi: "Opit, ja saat miehesikin oppimaan." Sorkkarautaa, tytöt, sorkkarautaa!

Good ei kysele toiseen ihmiseen liimautumistarpeen perusteita, vaan pitää sitä luonnollisena itsestäänselvyytenä. Näin hän turvaa itselleen sen lukijakunnan, joka ei koskaan suostu asettamaan kyseenalaiseksi tätä naisen tyyppitarvetta, vaan tahtoo vain tukea ja puolusteluja sen oikeutukselle. Se turvaa naiselle sen emotionaalisen etevämmyyden harharakennelman, joka toimii puolustuksena miehen omia voiman, loogisen etevämmyyden ja itsenäisyyden sankaruusharhoja vastaan. Harhaan vastataan harhalla. Alussa mainitsemani laulujen sanat kuvaavat tätä itsekkyyden muotoa, jossa rakastaminen on muuttunut negaatiokseen: haluksi olla itse rakastettu, tarpeeksi luoda rakastamisen kriteerit, pettymykseksi, kun elämä ei vastaakaan itse luotuihin ihanteisiin odotetulla tavalla. Good käsittää rakkaudella vain tunnetta, syntyvää ja kuolevaa, ja sen mukaisesti joutuu kytkemään mustasukkaisuuden rakkauden olennaiseksi osaksi ja tunnusmerkiksi.

Kun Georgettella oli mennyt hyvin monta kuukautta Davidin kanssa, hän järkyttyi tajutessaan että David ei ollutkaan pitänyt suhdetta avioliitonomaisena, ja pelästytti Davidin pois varovaisella toiveellaan, ettei hän tapailisi muita naisia, näkee Good tämän "oivallisena esimerkkinä miesryhmästä taitavat teeskentelijät". Goodin kannanotto on yhtä seuloutunutta muuallakin. Hän on normittanut miehen ja naisen suhteen ulkoisia ilmiöitä, tehnyt niistä sukupuoliseulan, jonka lävitse hän ihmisiä tarkastelee. Sitoutumattomuuden hän osaa tulkita vain pelon variaatioiksi - mitä siihen tietysti valitettavan usein sisältyykin. Mitenhän Good on Buddhan, Jeesuksen ja muiden gurujen naisköyhän elämän tulkinnut? Hän ei pysty tunkeutumaan ideologiansa lävitse sitoutumisen ja sitoutumattomuuden pintailmiöiden alle. Ihmissuhteen syvempi luonne ei riipu moisista ulkonaisista tekijöistä, jotka ihmisten persoonallisuusvariaatioiden loppumattomissa yhdistelmissä hakevat kukin erilaisen tasapainokohtansa.

Good tarkastelee naisenkin omia tunnepelkoja ja riskin ottamisen vaikeutta, auttaa naista huomaamaan omiakin sidonnaisuuksiaan, mutta peruspäämäärä, miehen kesyttäminen, ei muutu. Siksi hän kuuluu niihin terapeutteihin, jotka rakentavat asiakkaansa persoonallisuudelle siltoja ulos yhteiskuntaan päin, vaan ei sisäänpäin omaan ainutkertaiseen aitouteen. Goodinkin kaltaisia sukupuolidualismiinsa takertuneita terapeutteja tarvitaan, sillä parempi on ihminen sokeana kainalosauvojensa kanssa kulkemassa kuin sekä sokeana että liikuntakyvyttömänä.