Sara Heinämaa ja Sari Näre (toimittajat): Pahan tyttäret. - Sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Gaudeamus 1994.

Naisasialiike, yksi ihmiskunnan lukemattomista rintamalinjoista, on melkein koko tämän vuosidan jatkuneella nousuvoittoisella retkellään etsinyt itselleen rakenteita muista käsitejärjestelmistä, kuten muutkin selkeää identiteettiä itselleen haluavat ryhmätotuudet. Lähin Suomessakin vastaavassa identiteettihakuvaiheessa oleva feminismin osailmiö on hoitotiede ärtyisän ylilyövine yrityksineen nousta tieteellisillä lainahöyhenillään lääketieteen rinnalle. Näin menettelevät massapsykologisten lakien mukaan kaikki eturyhmät yrityksissään osingoille loputtomissa valtapeleissä, jotka vuorostaan ovat vain väreitä kansoja huuhtovien kulttuurivirtausten mainingeilla.

Sukupuolten sota on vain osittain kulttuurisotiin sidottua. Yhteiskuntaluokkien, uskonnollisten ja poliittisten liikkeiden noustessa ja hävitessä, niin yksi jää: haarovälin erilaisuus. Se kertoo elämän perusrakenteisiin juurittuneesta hirmuisesta voimasta, joka on nähtävissä kautta eläinkunnan. Koska jokainen yksilöiden välinen ero tuottaa ristiriidan, ei sukupuolten sota lakkaa ihanneyhteiskunnissakaan ennenkuin ihminen lisääntyy silmikoimalla.

Suomen Akatemian tutkija FL Sara Heinämaa & Nuorisotutkimusseuran tutkija VTL Sari Näre kartoittavat vihollisen "erityisesti naisiin kohdistuvan vihan ilmenemismuotoja" sekä haluavat "ymmärtää sen ehtoja ja mekanismeja". He ovat militantissa tieteellisyydessään melkein sarjakuvasivuilta. Muutkin kirjan artikkelit toistavat koomisuuteen kohoavaa kohteen hukkaamista tieteelliseen terminologiaan, ovathan melkein kaikki oman naisalueprojektinsa kanssa puuhaavia fil. ja valt. pätevyyden omaavia tutkijoita eri yliopistojen laitoksilla. - Tyylivika ei ole kirjoittajissa eikä sukupuolessa, vaan tuttuna osana osana sosiaalitieteiden kokonaisuudessa kuvastaen koko tieteenhaaran vieraantunutta tilaa.

Teos sopii seksuaaliortodoksismin peruskiveksi, jolla sopii kalauttaa miestä kalloon. Sen tieteellisyys on yhtä neutraalia kuin fundamentalistin tieto Raamatusta. H&N:n maailmassa elämän liikunnot palautetaan sosiaalitieteiden abstrakteihin yläkäsitteisiin. Eetos, diskurssi, abjekti (ei objekti), misogynia, libertarianismi, fantasma ja metafora nostavat tekstit tavallisen lukijan ulottumattomiin.

Aiheissa ei ole vikaa: sukupuolinen ahdistelu, raiskaus, lesbous, sadomasokismi, insesti, pornografia, lainsäädäntö, naisentappajat ja naisitsemurhaajat, noitavainot ja kristinuskon oikeuttama naisväkivalta, jopa raakapehmo Tauno Palon filmiroolien sanoma.

Havaintojen terävyydessäkään ei ole mitään vikaa. Kaikki kirjoittajat piirtävät vakavanvakuuttavaa kuvaa patriarkaalisen yhteiskunnan valtaapitävistä ja valtansa menettäneistä sikamiehistä; sitä tuttua tarinaa jonka todentamiseksi tarvitsee lukea vain yksi päivälehti ja kerran matkustaa kotiin lähiölinjan viimeisellä lauantaivuorolla. Vasta havaintojen tulkinnat irtoavat maanpinnalta.

Heinämaa pöyhii katkerana naiskirjailijoihin kohdistunutta lehdistökritiikkiä. Näre kirjoittaa miesvihaajista ja kaupallisen seksin muodoista. Hesarin sivuilla hän pääsi J.P. Roosin & Eeva Peltosen "Miehen elämää"-kirjan kritiikissään olemaan miehistä "säälivän tyrmistynyt", joka osoittaa hänen puolueellisuutensa sekä hänen asiantuntijuuskatteensa ohuuden.

Muiden kirjoittajien keskeisimmistä näkökulmista mainittakoon: Vietti- ja rakkauseetos, tunnetalous ja naiselle jääneen hoivavastuun hoivavalta ja naisvihaajan tunnepääoman puute (Näre). Susan Faludin, tuon miehiä ymmärtämättömän naisen takaiskukäsitteiden ("Takaisku - julistamaton sota naisia vastaan". Kääntöpiiri 1994) soveltaminen suomalaisten mieseliittien ja maskuliinihegemonististen "pajatsontyhjentäjien" valtavääristymien paljastamiseen (Julkunen). Ruumiillisuuden kokeminen vastenmielisenä abjektina (eikä objektina) (Husso). Naisentappajien naisviha traditionaalisten psykiatristen syntyselitysten vaihtoehtona ja vaatimus tappojen oikeudellisesta jaosta tappoihin (homicide) ja naistappoihin (femicide) (Liukkonen). Naisten itsemurhien ymmärtämispyrkimys äitiyden näkemisenä kuin Echona, tarinana joka elää vain toisten tarinoiden osana (Honkasalo&Utriainen). Pyrkimys eriyttää naisen oma ruumiinkokemus yhteiskunnan estetisoimasta, medikalisoimasta ja seksualisoimasta objektivoidusta ruumiista (Ruotsalainen). Nainen kuoleman symbolina tavalla, joka mahdollistaa väkivallan (Utriainen).

Kaikista niistä on mies ihmisenä kadonnut, eikä edes yksilönä muutettu objektiksi, vaan hukutettu naisia kaikkialta uhkaavaan vainoharhaisen epämääräiseen massapilveen. Myös nyt äärimmäisen suosittu Juha Siltala kadottaa miehensä tieteeseen (Miehen kunnia - modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Otava 1994). Verratkaapa niitä täydelliseen vastakohtaan; Anja Porion piskuiseen kirjaseen "Missä olet mies?" (Kirjapaja 1993), joka ihastuttavan yksinkertaisin sanoin piirtää esiin miehet viat kadottamatta kertaakaan hänen ihmisyyttään.

H&N näkevät "naiselementtien" paikan ja merkityksen "uudella tavalla ajankohtaisena maailmanpoliittisten ja ideologisten muutosten keskellä" ja naisliikkeen "haasteellisen" tehtävän edessä välttäessään "essentialismin ja relativismin umpikujia" ehdottaen tunteiden kytkemistä tietoiseen ja älylliseen toimintaan, josta heidän koosteensa on kuitenkin alkuperäistä tarkoitustaan vastaan kääntynyt ylilyönti. Kirja on erinomainen vallankin niille, jotka ovat venäläisten, mafian, homojen tai siirtolaisten sijasta valinneet syyllisiksi miehet. Syystä ja syyttä.