Antti Heikkilä: Riippuvuus - valheiden verkko. Tammi 1995

Viime vuonna ilmestynyt vaihtoehtohoitokirja Matka omenapuuhun on kirjastoista edelleen koko ajan lainassa. Nyt sen tekijä, kirurgi Antti Heikkilä keskittyy riippuvuuteen, ihmisen sisäiseen piirteeseen, joka käyttää toteutuakseen ulkoisia aineita peräti kaakaoon ja suklaaseen asti, sekä systeemejä kuten työtä, uskontoa, seksiä, rahaa ja valtaa.

Riippuvaisen keskeisin piirre on Heikkilälle itsekeskeisyys; himo sulattaa ympäröivä maailma oman itsensä osaksi ja palvelijaksi. Tämä himo on kaikki kaikessa, jonka saavuttamiseksi totuus ei merkitse mitään. Valheiden verkko on päässyt jopa kirjan otsikkoon asti.

Heikkilä vetäisee pöntöstään alas "tieteelliset" ja "ymmärtävät" terapiat, psykologian ja siinä sivussa historiankin nähden niiden korkeintaan vahingoittavan. Ammattiymmärtäjät Heikkilä muuttaa enemmän itsensä kuin riippuvaisen auttajiksi. Rauhoittavia lääkkeitä kirjoittavat lääkärit ja psykiatrinen hoitohenkilökunta yleensä saavat maistaa Heikkilän kenkää nekin. Armon saavat vain AA, "oikean laatuinen" hengellinen ohjaus, ratkaisukeskeinen terapia, myllyhoito, hypnoosi, ja NLP (NeuroLingvistic Programming, kts Timo Kauppi: Jos ottaminen ottaa päähän, Otava 1993).

Hänen tekstissään on tuskaisen kiihkeä, väliin katkeran nalkuttava sävy: miksi kukaan ei kuuntele minua! Peikkoina saavat toimia poliitikot ja mainosmiehet, nuo "häikäilemättömät kaiken saastuttamisen mestarit", sekä koko nykyajan veltto materialistinen, toisaalta taikauskoinen yhteiskunta. Jälleensyntymäoppi on paisunut hänen mielestään jopa valtauskonnoksi! Kokonaisnäkemys on jäänyt pahasti hyllylle myös hänen kytkiessään mekanistisen maailmankuvan murtumisen atomiteorian syntyyn, joka puolestaan on luonut epävarmuutta, jolloin ihmiset turvautuivat järjestykseen jonka seurauksena olivat katastrofaaliset maailmansodat. Siitä ei sodansyntyteoria juuri villimmäksi voi mennä.

Hän puhuu paljon Tommy Hellstenin suulla lainaten jopa Hellstenin mainiossa kirjassa "Virtahepo olohuoneessa" (Kirjapaja 1992) kuvattua läheisriippuvuuden käsitettä yhden lukunsa otsikoksi toistaen mm. myös Hellstenin analyysin Suomen läheisriippuvuudesta itänaapuriinsa. Koko kirja on muutenkin häkellyttävän lähellä Hellstenin ajattelua. Silti hän ei mainitse Hellsteniä kertaakaan.

Kirja on lääketieteellisellä nippelitiedolla maustettua maailmankatsomuksellista riuhtomista. Riippuvuus on kasvanut hänelle yliarvoiseksi ideaksi. Hänen kritiikkinsä jää louskutukseksi hänen omia kollektiivimörköjään vastaan hänen löytämättä tietä niiden läpi ihmisten epätäydellisyyksien yhteiseen tekijään. Hänen katkeruutensa yllyttää lukijoita pikemminkin vihaamaan kuin ymmärtämään. Sitä eivät hänen jakamansa asiallisen tiedon muruset riitä korvaamaan.