Johannes Hemleben: Rudolf Steiner. Suom. Jukka Pajukangas. WSOY 1988

Rudolf Steiner (1861-1925) kuuluu niihin minulle hankaliin ihmisiin, joiden arviointeja välttääkseni keksin kaikenlaista joutokirjoittelua kuten vakioiloitteluja vauvakirjojen parissa, joita kulttuuritoimitus minulle sitkeästi vuosi vuoden jälkeen lähettää. Niitä on taas tuossa aimo kasa mielenvirkistykseksi vakavansynkeiden kritiikkien väliin.

Steiner kuuluu ihmisiin, joiden sielu ei koskaan maailman paineissa kuivahtanut yhtä paperinohueksi kuin kansien väliin litistetyt seuraajalaumansa ajatukset hänestä. Hän oli enemmän kuin oppinsa. Siksi arvioin häntä enemmän kuin kirjaa hänestä.

Steiner kuuluu samaan raskaaseen sarjaan kuin Carl Gustav Jung ja Sigmund Freud. Jokainen vannoo tietenkin oman epäjumalansa nimeen. Psykologit nimeäisivät liudan behavioristeja, uskovaiset jeesuksensa ja itämaiseen mystiikkaan harhaantuneet osapäiväjoogit omat mahansa ja rishinsa.

Steiner ja Jung olivat hiukan kaikkea harrastavia yleisneroja, ja kummankin elämäntyö on levinnyt monille elämänalueille, vallankin uskontoon, filosofiaan, psykologiaan, psykiatriaan ja pedagogiikkaan päin. Steiner-koulut, Waldorf-pedagogiikka, eurytmiikka, biodynaaminen viljely, antroposofinen lääketiede, hoitopedagogiikka, arkkitehtuuri, kukapa ei olisi ainakin joistain niistä kuullut.

Steinerin ja Jungin elämänkulussakin oli jotain samankaltaista. Jungin olennaisimmat sisäiset kokemukset alkoivat 38-vuotiaana, Steinerilla 35-vuotiaana, Kummallakin miehellä oli parapsyykkisiä kokemuksia, mutta Jung varoi miltei elämänsä loppuun saakka jopa kertomasta niitä. Hän koetti taiteilla parapsyykkisten kokemusten ja tieteellisesti hyväksyttyjen selitysmallien veitsenterällä kiteyttäen näkemystään ja menetelmäänsä neutraaleihin käsitteisiin kuten aktiiviin imaginaatioon ja unien amplifikaatioon. Steiner vuorostaan saapasteli reilusti ulos akateemisista tutkimuskammioistaan suoraan henkimaailmoihin kehittäen ei ainoastaan filosofian vaan kosmologian; kokonaisen maailmanselitysopin, aikaa ja avaruutta mittaamattomuuksiin saakka leikkelevän selitysjärjestelmän.

Huomattavan määrän Goethe-tutkimusta hän sentään ehti saada valmiiksi vuosina 1882-1896. Väitöskirja valmistui 1891 ("Tietoteorian peruskysymys huomioon ottaen erityisesti Fichten tiedeteoria johdantoa filosofisen tajunnan itsetiedostukseen"). Sen keskeinen sisältö on suomeksikin käännetty nimellä "Totuus ja tiede" ainakin Suomalaisten Antroposofien Liiton (nyk. Suomen Antroposofinen Liitto) monisteena Reijo Wileniuksen kääntämänä.

Jungin ja Steinerin tiet kulkivat merkillisen rinnakkain ajassa. Kun Steiner vuosisadan vaihteessa löysi ajatuksilleen ottavaisimman kodin teosofien piiristä, luki Jung silloin (1900) Freudin unien tulkinnan. Erokin sattui samanaikaisesti. Jung erosi Psykoanalyyttisestä yhdistyksestä vuonna 1913, samana vuonna kuin Steiner potkaistiin ulos Teosofisesta seurasta.

Steineriin eroon johtanut lopullinen ulkoinen kimmoke oli Jiddu Krishnamurti, parisen vuotta sitten kuollut intialainen filosofi, josta teosofinen seura puuhasi maailmanopettajaa perustaen tälle Suomessakin melko kukoistavana 1920-luvulla eläneen Idän Tähti-järjestön. Tämä maailmanopettajapuuha oli Steinerille liikaa. Hän kieltäytyi ottamasta Tähti-järjestön jäseniä Saksan teosofiseen jaostoon, joutui eroamaan, ja perusti sitten Antroposofisen seuran.

Merkillistä kohtalon leikkiä tuntuu olevan juuri Krishnamurtin joutumisessa kiistakapulaksi, sillä Krishnamurti sanoutui 16 vuotta myöhemmin (1929) itse irti maailmanlaajuiseksi paisuneen Tähti-järjestön johtajuudesta sekä teosofisen seuran jäsenyydestä ilmoittaen etteivät mitkään järjestöt voi johtaa ihmistä totuuteen. On suorastaan ironista, että tuo oppeihinsa juuttunut teosofinen seura oli näin maailmanopettajajulistuksessaan tavallaan oikeassa: Krishnamurtista todellakin tuli maailman eli kaikkien eikä vain yhden ryhmän opettaja; ihminen, joka irrottautui kaikista ryhmätotuuksista. Teosofien laskelmat seuransa osakkeiden noususta hänen kustannuksellaan saivat näin nolon lopun.

Krishnamurti ja Steiner olivat kummatkin syvälle näkijöitä, mutta valitsivat juuri päinvastaiset menetelmät. Krishnamurti sanoi tehneensä aikoinaan tyhmyyksiä kertomalla ihmisille asioista, joista ei voi kertoa, koska se joka niitä ymmärrä, tekee kertomuksesta itselleen ulkokohtaisen opin, ja se joka ymmärtää ei toisten tarinoita niistä tarvitse. Krishnamurtin johdonmukaisen "mitäänsanomattomuuden" linjan vastakohdaksi loi Steiner vuorostaan mahtavan kristuskeskeisen oppijärjestelmänsä, filosofisen voimistelutelineensä.

Steinerin tuotanto ja omaelämäkerta ihmiskuvauksineen osoittaa hänen tajunneen sanojen tuonpuoleisia vivahteita hyvinkin herkästi. Hänen olemuksensa voima on kiistämätön. Missä sitten kulkevat hänen rajansa?

"Nykypäivän ihminen ei halua opinkappaleita, ja hän torjuu kaiken lahkolaisuuden. Hän on täysin oikeassa tuntiessaan tällä tavalla. Ei kuitenkaan voida kieltää, että juuri tämä lahkolaisuuteen taipuvainen piirre on vain vaivoin kitkettävissä Antroposofisesta seurasta. Se on kuitenkin kitkettävä pois! Nyt perustettavassa Antroposofisessa Seurassa ei saa tulevaisuudessa olla jälkeäkään mistään sellaisesta. Sen tulee olla todellinen maailmanseura!."

Nämä kirkuvan kuolleet sloganit, tyhjät iskusanat, ryhmäkliseillä pelaavat ääntenkalastelulauseet, ortodoksinen vääräuskoisten puhdistusvimma kitkemiskarjahteluineen, lopun kruunaavat maailmanuskontohaaveet kuuluvat Steiner-kirjan kirjoittajalle, evankeliuminsa kirjoittaneelle Johannekselle, Hemleben sukunimeltään.

Niinhän minä luulin. Hemleben on koostanut kirjansa puoliksi omista kommenteistaan, puoliksi Steinerin suorista, lähinnä omaelämäkerran siteerauksista. (Parhaimmillaan kirja on referenssilähteenä Steinerin ulkoisen elämän kulusta). Vasta jälkeenpäin tajusin, että kursiivilla kirjoitettu olikin Steinerin omaa tekstiä!

"Mikä sitä pittää? sano kusiainen kun hevosenraatoa veti" kertoo Pohjois-Karjalainen sananparsi. Samalla lailla ähistää Rudolf kun aina pyörii paukapäitä jaloissa estämässä Antroposofiaa valtaamasta koko maapalloa. - Mikä noita suuria miehiä rupeaa vanhemmiten riivaamaan kun omat tuotteet pitäisi levittää aina EEC-maidenkin ulkopuolelle? Lueskelin juuri tänään toista suurta miestä, ideologiavapaata herraa Frederick "Fritz" Perlsiä, Gestalt- eli hahmoterapian isää; hänen hervottoman hauskaa omaelämäkertaansa "In and Out the Garbage Pail (Bantam Books, 1981)". Hymyiltyäni hänen mukanaan niin idän ummetukselle kuin lännen ripulille tulen kohtaan (jonka hänen koko toimintansa vahvistaa):

...kaikki uskonnot olivat ihmisten tekemiä karkeuksia, filosofiat älypelejä .... onko olemassa ketään, joka ei tarvitse ulkoista huippuunsa käsitteellistettyä tukijärjestelmää? .... Onko olemassa .... näkökulmaa, josta käsin emme tyydy hyväksymään abstraktiota koko kuvaksi .... On, todellakin on!.... se on lähtöisin Gestalt-psykologiasta.

Perls julisti kautta vuosien ihmisen oman henkilökohtaisen vastuun tärkeyttä vapauttaen mahtavalla olemuksellaan johtajaa tarvitsevat seuraajansa oman vastuun ottamisesta. Gestalt-psykologia teki sen heidän puolestaan. Perustajan tarve uhrata itsensä oman järjestelmänsä alttarille ei kuitenkaan pyyhi pois Steinerin, Perlsin ja monen muun eittämätöntä suuruutta. Heidän teksteissään kuvastuu yhtä aikaa yksilöllisyyden vapaus ja persoonallisuuden sidonnaisuus. Matka omaan itseen on ollut todellinen mutta löytäjä ei oman ilonsa keskeltä jaksa ja tahdo uskoa, että valoa ei voida jakaa.

Sanojen varjoilla voidaan kyllä leikkiä: katsokaa jokaisen, joka ainoan uskonnollisen, ateistisen, filosofisen, psykologisen seuran, liikkeen, yhdistyksen varjokuvanäytöksiä opinkappaleillaan, niiden keskinäisiä kiistoja, aivopesua, rikkureiden erottamisia, klikkiytymisiä ja lukkiutumisia, vääräuskoisten fyysistäkin tappamista niin näette kuinka paljon sisäisten tekijöiden käsitteellistäminen on tuonut maailmaan lisää rakkautta.