"Selibaatti ei ole perinnöllistä" luki tässä hiljan erään göteborgilaisen tietokoneaikakauden uuden tuotteen; elektronisen postilaatikon alkutervehdyksenä. Kommunikointi näissä emootioköyhien Eldoradoissa steriilin ja hajuttoman näppäimistön ja ruudun kautta on kuitenkin kuolemaa parempi. Sukkapyykillekään ei tarvitse kiirehtiä.

Seksuaalivietin perinnöllisyyden poistumisen ohella loppuisivat monet turhat pulmat, vaan toistaiseksi siitä pitää vain yrittää selvitä hengissä läpi. Dagmar Almquist O'Connor'in tapa vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, mutta hän onkin ammattilainen: seksuaaliterapeutti. Sukupuoli on nainen ja kansallisuus seksuaalimyyttisen ruotsalainen. Amerikan mailla hän kuitenkin tätänykyä vaikuttaa; "tunnetaan Yhdysvalloissa alan johtavana tutkijana".

Seksuaalioppaat eivät juuri koskaan löydä sopivaa reittiä rivouden Skyllan ja asiallisuuden Kharybdiksen välillä. Suomalainen psykiatrikuntakin koetti onneaan teoksella "Mitä SE on" (Gummerus 1981), josta kuulemani mukaan usein revittiin naimakuvasivut irti. Teksti sai jäädä paikalleen, kuka siitä olisi välittänyt, vaikka se yrittikin vitsienkin keinoin irrotella, mielestäni jopa melkoisen onnistuneesti.

O'Connor on yksi niitä harvoja, jotka ovat löytäneet todella sopivan asenteen tanttamaisuuden ja kvasivapauden välillä. Alkuasetelma vaikuttaa ensin konservatiiviselta hänen omistaessaan kirjansa vain pitkäaikaisille, peräti elinikäisille suhteille, mutta hänpä tuntuu vanhalta ketulta joka nähnyt mihin karikkoihin vapauden nimissä purjehtineet kovinkin pikaisesti ajavat.

Hänen tekstinsä on riemukkaan hervotonta ja leikkimielistä eikä silti kristillistyyppisen hihittelevää tai lastentasoiseksi tikkukaramellin nuolemiseksi menevää, vaan kuvaa muhevasti sitä ittiänsä. Kattokruunuakrobatiaohjeista hän sanoutuu irti, mutta kaikkea muuta hän sitten suositteleekin, ja mikä hämmästyttävintä, sellaisella tavalla, ettei siinä ole tyrkytyksen makua. Seksisuhteiden monet shakkimatit ja patit hän kuvaa selkeästi ja ytimekkäästi. Tällaista tekstiä ei kirjoiteta teoriapohjalta vaan se vaikuttaa syntyneen elämänkokemuksen ja harkitun lisäkoulutuksen hyvänä tuloksena.

Hyvän lääkkeen tulee maistua pahalta ja tosi asiallisen kirjan täytyy näyttää hieman vanhentuneella ja halvan näköisellä tekniikalla painetulta. Aivan siisti lapsettomuuden syitä esittelevät suomalainen "Saisimmepa lapsen" ja norjalainen "Lapsettomuus" kuitenkin ovat. Edellisen Kirjoittajat kuuluvat virallisen asiantuntemuksen kermaan: Väestöliiton lapsettomuuspoliklinikalla toimii naistentautien erikoislääkäri Outi Hovatta. Turun Yliopiston anatomian professori Mikko Niemi vastaa spermapankin toiminnasta. Jälkimmäistä on kirurgi Seppo Saarikoski muokannut.

Teokset ovat maallikolle täyttä asiaa. Hedelmättömyyden syyt, tutkimus- ja parannusmenetelmät sekä adoptio käydään mitä asiallisimmin kummassakin kirjassa läpi. Kapoisia nämä kirjat ovat ja muutenkin melkein kuin kaksi marjaa. Suunnilleen samat kikkelinkuvatkin ja kaikki. Mitä nyt suomalaisessa versiossa pari sivua enemmän ottolapsista. Kummasta kirjasta voi Suomessa vuosittain noin 3000 hedelmättömyytensä havaitsevaa paria nopeasti saada perustiedot ja ohjeet jatkotoimiin. Kuivaa ja yksinkertaistuksissaan hieman puulta maistuvaa tietoahan tämä on, mutta ei näiltä perusvalistusoppailta voi muuta vaatiakaan. Ja näitä tarpeeseensa lukevilta ei tuskaisuutta puutu, joten tekstin epäemotionaalisuuskaan ei haittaa.

Sitten kun on käynyt hyvin tai hullusti asianhaaroista riippuen, päästetään Maatalous-Metsätieteiden maisteri Seija Sihvola irti.

Aivan syyttä täysin kohderyhmän ulkopuolisena asiaankuulumattomana vääräsukupuolisena äitiyden auvoa ymmärtämättömänä minua haluttaa potkia hänen Reipasta Raskauttaan (suuret alkukirjaimet minun) kuten kirkollisakateeminen Woody Allenimme Martti Lindqvist mainiossa kirjassaan Miehen mittainen mies (Otava 1986) naisneuroosinsa keskeltä tekopirteälle projektipäällikölle Leena Kokko-Ruuskalle teki. Sihvola laumasieluttaa maallikkonaisia terveyskasvatustuputuksellaan, ja kirjan takakansi yrittää aivopestä ammattihenkilöstöäkin väittämällä kirjan lisäävän terveydenhoitohenkilöstön tietoja raskauden ja imetysajan liikunnasta ja ravinnosta.

Mitä väärää voisi muka voimisteluohjeissa yksi kertaa viisi kaksi koipi sinne känny tuonne, olla? Eikö ole hyvä tietää ettei vauvaa kanna niin "ettei nivelsiteet veny"? Ettei lastenvaunut peity metsälenkillä puitten taa? Että vaihtaa aina välillä kättä lastenvaunujen kanssa hölkätessä? Kaloritaulukot, ihannepainot, Kräuterblutsaft-yrttisekamehuvalmiste ja kaikki on mukana! -- Eihän siinä tietysti mitään väärää, huokaisen.