Yrjö Alanen: Skitsofrenia - syyt ja tarpeenmukainen hoito. WSOY 1993

Professori Yrjö Alanen, vuosien 1981-1987 skitsofreniaprojektin (skitsofrenian tutkimuksen, hoidon ja kuntoutuksen valtakunnallisen kehittämisohjelman) johtaja, tahtoo kirjansa edistävän sekä skitsofrenian hoitoa että skitsofreniakäsitystä. Alunperin Turun hoitomallia nimitettiin tarvespesifiseksi, mutta kun haluttiin korostaa hoidon prosessiluonteisuutta, muutettiin nimikin tarpeenmukaiseksi hoidoksi.

Kirja sisältää turkulaisen skitsofreniaprojektin lisäksi psykoanalyysikeskeisen historiikin, tavallisimmat etiologiset teoriat ja hoitomuodot, otteita ulkomaiden tutkimuksista, ja yksilö- ja perheterapeuttisen ajattelutavan puolustuksen, mutta jo antipsykiatria jää hänen hoitohorisonttinsa tuolle puolen saaden vielä pidättyneen hyväksyvän nyökkäyksen. Hänen maailmansa uloin raja näkyy myös hänen uskossaan C.G.Jungin teoreettisten käsitteiden hämärtymisestä myöhemmällä iällä.

Hän katsoo oman ajattelutapansa integroivan biolääketieteellisen, yksilöpsykologisen ja vuorovaikutuspsykologisen mallin. Skitsofreniaa hän pitää minän toiminnan sairautena ja heterogeenisena jatkumona, johon vaikuttavia psykososiaalisia ja biologisia tekijöitä hän pyrkii systeemiteoreettisesti kutomaan yhteen, ja hoitamaan sitä intensiivisen perhekeskeisesti.

Skitsofrenian hoitotulokset Turussa ovat vaatimattomia, osin ristiriitaisia kuten muuallakin maailmassa. Todettiin Turun neljän potilaskohortin muutaman kymmenen henkilön sairaalahoidon määrässä laskua, työkykyisyyden parempaa säilymistä, oireiden pienenemistä. "Tulokset alustavia, kaipaavat vahvistusta" sanoo Alanen. Niin aina. Suuret projektit hukkuvat lukemattomiin muuttujiinsa, pienet projektit kaatuvat otoksiensa pienuuteen, keskisuuret kärsivät kummastakin, parhaassa tapauksessa hämmentävät hetken organisaatioitaan Ruususen unestaan ennen uutta nukahdusta.

Alasen eläköityminen v. 1990 on mahdollistanut myös muisteloiden juonteet teoreettisen juoksuttelun sekaan. Hänen ihanteenaan olevat yleistajuisuus ja tieteellinen pätevyys ovat mahdoton pari naitettavaksi, ja niinpä maallikot varisevat kelkasta, kun hän heittäytyy psykoanalyysijohdannaisten yläkieleen. Psykiatrian kenttätyöntekijöille teksti kuitenkin sopii jatko-opintomateriaaliksi soljuen pitkin vuosikymmenten kovertamia suomalaisen psykiatrian tuttuja hoitouria vallankin perheterapian penkereisiin kaivautuen. Koska kirjoittaja on yksi suomalaisen virallisen psykiatrian kokonaisen sukupolven johtajatroikasta (Achté, Alanen, Tienari), on kirja asiasisältönsä lisäksi myös kirjoittajansa henkilökohtaisen otteen kautta katkelma suomalaisen psykiatrian aatehistoriaa.