"Aloita päiväsi Waerland-järjestelmän EXELSIOR-juomalla", kääntää Are Waerland ideologiansa kaasukahvaa reippaasti heti jo ensimmäisellä rivillä. Suomentajaa moinen alkunykäys sentään onneksi hiukan hirvitti, niin kuin hän Waerlandia toisaalta ihailikin, kuten henkeä täynnä olevasta esipuheestansa ilmikäy, ja hän painoi heti perään jarrua Suom.huom.:ssaan: "Exelsior ei ole tietenkään ainoa mahdollinen aamujuoma". Mutta mitä moinen jarrutus auttaa, kun ei sitä joka sivulla voi harrastaa, ainakaan omaa idolia kohtaan. Ehkä Waerland on hänelle idoli vieläkin, mutta aikaa on tuosta hetkestä vierähtänyt jo tasan neljännesvuosisata, vaan sormenheristäjiähän tarvitaan joka sukupolvessa, joten kustantajan olikin aikaa ottaa Waerlandismista toinen painos, vallankin nyt kun hänen eloisasti kaikkea keinotekoisuutta vastustava tekstinsä tulee varmasti koskettamaan meitä tänä postTshernobyliläisenä aikana, jolloin sukupolvemme on kipeästi herännyt tekniikan vuosikymmenien saastutusten kauhuille.

"Lihansyöjä on aamulla aina alakuloinen, veltto ja haluton, kun taas Waerland-ravinnon nauttija on aamuvirkku, eloisa ja toiminnanhaluinen", vetelee Waerland laktovegetabilistisen komeasti omaan pussiin, ja taas tulevat laumat lankeamaan hänen mikromuuttujiensa äärellä ja todella uskomaan, että yhdestä ulkonaisesta tekijästähän se kaikki kiinni on. Hän tietää päänsäryn, korkean verenpaineen, hermostuneisuuden, unettomuuden, haluttomuuden, silmätautien, tahmaisen kielen, kylmien raajojen, yleisen viluisuuden, turvonneiden nielurisojen, migreenin, astman kaatumataudin, näppylöiden, finnien ja paiseiden "hyvin yksinkertaisen ja yhteisen syyn"; kehoon jääneet kuona-aineet. "Lukemattomien sairausoireiden katoaminen voidaan saavuttaa "vain (harvennus minun) noudattamalla Waerland-elintapaa" jne jne.

Vaikka hän toisaalta oikein virkistävästi kuuluttaa jatkuvasti ihmisen ja ympäristön kokonaisvuorovaikutuksen tärkeyttä, hän toisaalta kuristaa omaa näkemystään määrittelemällä aivan liian tarkasti sen, mikä terveellisiin elämäntapoihin kuuluu, sekä aivopesee kuulijoitaan kaikenkarvaisilla väitteillä eri tekijöiden, kuten ruoan, mausteiden, syömistavan, saunan, kylpyjen, hieronnan, liikunnan, bakteereiden yhteyksistä eri sairauksiin, joka osoittaa demagogian käyvän totuuden sijasta. "Kuten tunnettua, ei tuberkuloosia, syöpää tai muita tyypillisiä kulttuuritauteja esiinny lainkaan laktovegetaarisesti elävien kansojen keskuudessa", kuuluu hänen törkeämmän pään heittoihinsa. Pseudofysiologisia selityksiä vilisee hänen tekstissään tyyliin vegetaristi on sitkeä ja virkeä siksi, että vihannesten emäksisyyttä ei kumota, jolloin ne neutralisoivat kehon palamistuotteita ja jäteaineita. Juuri tällaisia näennäisselkeydessään ympäripyöreitä seurakunnankeruulauseita ovat terveyspistetyt pullollaan ympärillään oleville ymmärtämättömillekin jakaa.

Sitä paremmin näkyvät Waerlandilaisen laktovegetaaripilven kultareunat, mitä synkemmäksi "analyyyttis-spekulatiivisen jättiläispuoskaroinnin" pilven maalaa:

"Eksyksissä oleva lääkärikunta rakentaa itselleen yhä uusia sairaaloita sen sijaan, että pystyttäisi temppeleitä terveyden jumalille ja jumalattarille. Ja lääkärikunnan johtamana vajoaa kulttuuri-ihminen yhä syvemmälle sairauksien liejuun voimatta vapautua väärästä elämänasenteestaan ja kykenemättä löytämään tietä, joka johtaa sairauksien rämeestä terveyden aurinkoisille kukkuloille."

Tässä meillä on ruotsalainen Paavo Ruotsalainen parhaasta päästä. Jos ei liikutuksen humaus käy yli seurakunnan tällaisesta puheesta niin ei sitten mistään. Ja mikä on käydessä, koska tottahan tuo kritiikki kovin pitkälle on, vaikka toisaalta jää oman seurakunnan silmään paha malka. Hänen 1940-50 luvuilla saavuttamansa kansansuosio Suomessakin on hyvin ymmärrettävissä: ei se hänen ohjeittensa oikeellisuudesta ole riippunut, vaan hänen maallikkosaarnansa varmuudesta. Hän tarjoaa auktoriteetin, helpon ja varmuudessaan selkeän tien, jossa ei tarvitse tuskaisesti peräänkuuluttaa todellisuuden monimutkaista luonnetta, vaan kaikki on kirkkaanselvää, pelastuksen tie luotisuora, täsmälleen kuin telttakokouksissa.

Waerlandissa kuvastuu myös, missä terveyskasvatuksen suurin voima piilee: ei ohjeiden oikeellisuudessa tai vääryydessä, vaan kansan aivopesutekniikassa. Terveyskasvatus on informaatiotekniikkaa, sanojen shakkipeliä, massojen vyöryttämistä uskosta a uskoon b, uskoipa pelaaja itse sanoihinsa tai ei.

Vaan tällaiset hurmoskasvattajat ovat kyllä arvokkaita. Uskonnollisen herätyksen huumausaine on vapauttanut monet kerrat monet seudut alkoholikierteestä; viina on vaihtunut virsiin. Ei kansaa todellisuuden mysteeriluonteella mihinkään hetkauteta, vaan puhtaaksiviljellyillä uskonkappaleilla á la Waerland, ja jos ne uskonkappaleet sattuvat olemaan vaikutuksiltaan myönteisiä tai ainakaan eivät tuhoa tuottavia, voi seurailijoiden lammaslauma kipitellä hyvinkin vehreämmille laitumille, ja kuka voisi silloin enää muuta kuin paimenta kiittää?

Kuumuusarvoltaan paljon alhaisemmille lukemille jäävät tekstit eivät hetkuttele massoja, joten niiden teksti menettää paljon tehoaan juuri haalean neutraalisuutensa vuoksi. Kun "vastapuolta" ei maalata itsensä perkeleen edustajaksi, itse asiassa ei syytetä enää ketään, poistuvat massat etsimään itselleen uutta johtajaa, joka osaa osoittaa vihollisen riittävän kaukaa.

Yleislääkäri Per Ove Lind, ruotsalainen hänkin, nuhtelee omahoitokirjassaan vain esipuheessaan "terveysprofeettoja, antroposofeja ja yrttiukkoja", toisaalta lääkärikollegojensa nenännyrpistelyä luontaistuotteita kohtaan. Enempää hän ei riitaa haasta, vaan kirjoittaa melko tavanomaisen lääkärikirjan. Kyllähän kirjassa yrteistä ja akupunktiostakin puhutaan, mutta pääpaino on käsikauppalääkkeissä, ja tekijän kiitokset ja teoksen asiatarkastus ovat erittäin läheisessä yhteydessä kokonaiseen liutaan lääketehtaita.

Kokonaisvaltaista elämänmuutokseen tähtäävää elämänfilosofista kantaa Lind ei ota. Arkipäivän pikkuohjeita hän jakaa sitäkin runsaammin. Hän neuvoo että liian pienessä pesuvadissa ei saa seistä, koska siinä helposti kaatuu, ja teltassa pitää olla veitsi mukana tulipalon varalta. Suksisauvaan pitää panna kirkkaanvärinen kangaskaistale, jotta pelastuspartio hangen alta terveen reippailijan löytää. Hän ei joka käänteessä jyrise madonlukujaan sille, joka ei jo viideltä aamulla Waerlandilaistyyppistä alkupalaansa nauti hölkälle aamusateeseen ovestaan työntyessään, kertoopa kuitenkin millaiset lenkkitossut on ostettava. Yhtä huumausainettakin hän kehuu muiden moralisoinnin seassa: kofeiinia. Hänen sosiopsykologinen pahoinvoinnin analyysinsä rajoittuu lähinnä kaupunkilaistumisen päivittelemiseen.

Björn Liedén puolestaan on saanut herätyksen psyyken ja kehon välisestä yhteydestä ja naittaa Uudessa Ihmiskuvassaan lääketieteen biologista ja sosiopsykologista mallia keskenään etsimällä psykosomatiikkaa joka käänteestä ja vanhoja tuttuja käsitteitä käyttämällä, kuten Friedman/Rosenmanin lanseeraamat A- ja B-tyypit (hoppuileva infarktiehdokas ja rauhallinen, onnellisempi älähän-hättäile-ihminen). Spesialisoituva ja analyyttinen lääketieteen suunta saa sapiskaa ja itämaisväritteiset ihmiskäsitykset sympatiaa, kuten myös oikea aivopuolisko, peräti 60 sivulla, joka heijastaa monen tutkijan tyyppitarvetta saada joitain tämänhetkisen tiedekäsityksen lempilapsia, konkreettiselta tuntuvia tekijöitä, joiden päälle voi nousta ihanteellaan ratsastamaan. Verratkaapa Waerlandin tekstiin Liedénin kirjan viimeistä lausetta, keppihevosena tällöin endorfiinit: "on täysi syy olettaa, että länsimaisen kaltainen istuva kulttuuri kiihottaa aivan liian vähäisessä määrin ihmisten sisäisiä morfiineja. He saavat siksi (harvennus minun) helpommin kroonisia kiputiloja ja kehittyvät ärtyneiksi, happamiksi, vähän luoviksi ihmisiksi". Voiko enää pienempää detaljia kytkeä ihmisen suurimpaan, mittamaattomaan ominaisuuteen: luovuuteen?

Terveyskysymystä voidaan lähestyä totaalisti toisella tavalla, toiselle kohdeyleisölle Kuopion yliopiston ympäristöhygienian professorin Arvo Laamasen tavalla; tiedemiesmalliin ympäristöopin oppikirjalla. Monia on ystäviä luonnolla, niin monta, että heitä riittää keskenään kinastelemaankin, toteaa Laamanen, ja jakaa heidät hysteerisiin kaunosieluihin, poliittisiin byrokraatteihin ja asiallisiin ekspertteihin. Waerlandia mainiompaa esimerkkiä ensimmäisen ryhmän edustajaksi on vaikea löytää. Laamanen kuuluu kolmanteen.

Siinä missä Waerland hehkuu innostuksen tulta, pilkottelee Laamasen hiukan väsähtänyt herrahisseja ja ruskeakielisiä vainuava kyynisyys läpi paikka paikoin. Hän tietää paremmin kuin hyvin, kuinka diffuusisti haparoiva ja epämääräinen yhtä epämääräisissä emotieteissään ympäristö- ja terveystieteessä roikkuva ympäristöterveystiede on. Waerland puhuu kansalle, Laamanen yliopistoväelle ja tieteentekijöille. Waerland huolehtii yksilöstä, Laamanen organisaatioista. Waerlandilla on EXELSIOR-juoma, Laamasella ympäristöoptimoinnin

jossa (to,ti) on intressiaika, x(t) säädepanos aikavälillä t, (v) panosvektori, (g) asteikkofaktori.

Waerland luulee ihanteittensa peilisalin kuvajaisia kokonaisuudeksi. Laamanen puolestaan on puhtaitten luonnontieteitten objektiivisuuteen pyrkivän detaljitieteilyn edustaja. Hän jatkaa vallankin sosiaalitieteissä tavattavaa haavekuvaa pienmuuttujien ja kokonaiskuvan paremman yhdistämisen mahdollisuudesta. Ylläolevaan kaavahulluuteen ei hän sentään pidemmälle sorru, vaan tyytyy vain esittelemään jumalattoman määrän erilaisia vuokaavioita, listoja ja taulukoita organisaatioista, ohjelmista, monista laeista ja asetuksista, suunnitteluprosesseista, työ- ja ympäristönsuojelusta, maaperän, veden ja ilman saasteista, jätehuollosta, perustutkimuksen, tiedetoimittajien, monitieteisen yhteiskoulutuksen ja korkeakouluopetuksen tärkeydestä, sivuaa niin ihmisen kuin ympäristönkin kemiaa, fysiikkaa, psykologiaa ja biologiaa. Pikkuasioiden tonkimisen ja todisteettoman ihanteellisideologisen löysänpuhumisen välisellä hyvin kapealla veitsenterällä hän säilyttelee perinteisen tieteentekemisen tasapainoa.

Maallikot pysykööt poissa tästä Kuopion yliopiston kursseillakin käytetystä materiaalista. Niin pitkälle kuin näiden asioiden perusluonne sallii, on Laamanen pysynyt juuri sellaisella asialinjalla, joka ainoa mahdollinen onkin, ja hänen pikku pikku piikittelynsä antavat sille vielä aavistuksenomaisen mehustuksen, jottei se kuivuuttaan aivan itsesyttyväksi jää.

Miten tuettaisiin terveyttä nopeimmalla tavalla: parantaako itseään, ympäristöä vai terveyskasvattajia? Niin paljon ovat käsitykset terveydestä ja sen edistämisen keinoista aikansa lapsia, ja niin hirvittävät historian opetukset kidutusmuodoista, joita kaikilla tasoilla, niin fyysisillä kuin psyykkisillä, on hoidon ja terveyskasvatuksen nimissä käytetty, että kysymykseni on täysin vakava.