Henryk Skolimowski: Ekofilosofia. Suom.Taisto Nieminen. Kirjayhtymä 1984

Filosofian matkakertomuksia:

Ihmisen havahtuminen kyselemään elämänsä arvoitusta voidaan jakaa neljään tasoon:

1) Ollaan niin tiedottomuuden sumussa, että tarkastellaan ilmiöitä niistä lähtökohdista ja niillä välineillä, jotka senhetkinen maailmankuva on antanut. Esim. populaaripsykologia tyyppiä "Vapaudu estoistasi meidän menetelmällämme"

2) Havahdutaan tarkastelemaan itse tarkastelua. Kysytään, milloin ja miksi on valittu ne tarkastelukulmat, jotka nyt vallitsevat. Tavallisimmin tähän tasoon pysähtyvät vallitsevien psykiatristen ja psykologisten tieteelliset suuntaukset.

3) Huomataan, ettei se riitä, vaan tulee tarkastella tarkastelun tarkastelua. Tyyppiesimerkkinä länsimainen filosofia.

4) Oivalletaan, ettei sekään riitä; että itse asiassa jokaisen tarkastelun tarkastelua tulee tarkastella ad infinitum. - Tällöin tullaan a) hulluksi, b) todelliseksi profeetaksi, tiedemieheksi tai taiteilijaksi. Yhteiskunta pitää tavallisimmin niin tapausta a) kuin tapausta b) hulluutena. Tyyppiesimerkkiä ei ole, sillä mitkään ryhmitykset ja taktiikat eivät enää päde.

Hulluuden ja viisauden raja riippuu siitä, kykeneekö tarkastelija oman minänsä liikesuunnan vaihtoon. Jos hänen minuutensa jatkaa edelleen laajenemistaan, syntyy pallokalana pullistuva maailmanparantaja, joka yrittää venyttää ideansa kaikkien maailmanilmiöiden ylitse, kunnes ratkeaa hulluuteen ja/tai perustaa uuden uskonlahkon. Jos hänen intuitionsa taas on tarpeeksi herkkä, läpäisee hän tämän viimeisen seinämän, ja se onkin maailma, joka hulvahtaa hänen ylitseen, ei toisinpäin. Tätä prosessia voidaan kutsua vaikkapa nöyrtymiseksi.

Henryk Skolimowski, varsovalaissyntyinen Michiganin yliopiston filosofian professori, on neljännen tason vedenjakajalla tilanteessa, jota runoilija Pentti Saarikoski kuvaa herkullisesti:

Skolimowski on antanut tikapuilleen nimeksi Ekofilosofia. Hän on jo niin korkealla kokonaisvaltaisessa näkemyksessä, että hänellä on vaikeuksia toteuttaa kunnianhimoista suunnitelmaansa tarjota näkemyksilleen järjellinen perustelu, uusi elämisen taktiikka, koska perustelut ja taktiikat kuuluvat alemmille puolille.

Hänen taktiikkansa on taktiikoiden välttämisen taktiikkaa. Hän ei kuitenkaan koeta johdattaa lukijaansa täydellisen tyhjyyden tilaan, vaan haluaa vaikuttaa ensi sijassa käsitteelliseen ajatteluumme. Hän on ristiretkellä loogista empirismiä vastaan päämääränään objektiivisuuden rajat ylittävä pluralistinen tieto-oppi, jossa tieto ja arvot hedelmöittävät toisensa, ja jossa tietoa on myös piilotajuinen, intuitiivinen ja aistien ulkopuolinen tieto. "Kulttuuri- ja henkisenä ilmiönä Knidoksen Afrodite alkaa siitä, missä marmori ja fyysinen materiaali päättyvät."

Muita herkkupaloja Skolimowskin tapaan:

Faktojen totteleminen on yhtä kuin se, että totellaan sitä teoriaa ja sitä käsitystä maailmasta, jota nuo faktat palvelevat ja joista ne ovat esimerkkejä ja ilmaisuja. Näin ollen faktat ovat meitä komentelevia arvoarvostelmia, jotka itse palvelevat Todellisuuden fysikaalinen malli - nimistä keisaria.


He (nykyiset tieto-opin kannattajat, olivatpa filosofeja tai tiedemiehiä) tarkoittavat "pätevöittämisellä" luonnontieteellistä yleisesti hyväksytyin ehdoin laadittuja perusteluja, jotka ammennetaan empiristisestä tieto-opista ja sen erilaisista metodologioiksi kutsutuista sivu-uomista. "Pätevöitetyt väitteet" työntävät meidät tällä tavoin takaisin yksiulotteiseen empiristiseen maailmankaikkeuteen. ... Meidän ei siis pidä vangita itseämme nykyiseen tieto-oppiin ja sen erilaisiin metodologioihin perustelu-, todistamis- ja pätevyyskriteereineen, sillä ne ovat kaikki osa tiedollista mafiaa, joka vartioi yksiulotteisen, objektivistisen ja fysikaalisen universumin monopoliasemaa. Nämä metodologiat ovat pelkkiä hautakiveen kaiverrettuja koristeita, niillä ei ole mitään tekemistä elämän ja sen tieto-opin kanssa.


Analyyttinen filosofia ei ole mielen vapauttamista, vaan mielen vangitsemista tekniseen taituruuteen.


Tiede on yksi mytologian muoto. Sillä on omat kirjoittamattomat ja todistamattomat dogminsa, joita tavallisesti nimitetään tieteen pohjana oleviksi olettamuksiksi. Siinä hyväksytään kritiikittömästi ja suorasukaisesti voodoon muoto, jota tavallisesti nimitetään tieteelliseksi metodiksi. Siinä palvotaan eräitä jumaluuksia, joita tavallisesti nimitetään objektiivisiksi tosiasioiksi. Siinä jumalallistetaan eräät käyttäytymistavat, joit tavallisesti nimitetään pyrkimykseksi objektiivisuuteen. Siinä pyhitetään tietty moraalinen järjestys, jota tavallisesti nimitetään puolueettomuudeksi. - - En ivaa tiedettä enkä yritä vähätellä sen merkitystä. Mytologiat ovat erittäin tärkeitä yhteiskuntien ja sivilisaatioiden elämässä.

Skolimowski tahtoo nitoa tiedon ja arvot jälleen toistensa yhteyteen, sijoittaa ne kosmoksen ja evoluution kehyksiin, kiivetä Henri Bergsonin, Whiteheadin ja Teilhard de Chardinin portaita vielä pidemmälle. Prometheuslaisen imperatiivinsa hän rakentaa sille yli-inhimillisten transsendenttien tekojen; todellisen kehityksen, tulelle, jonka Prometheus sieppasi Olympokselta ihmisille. Kantilainen imperatiivi skolimowskilaisittain taas yhdistää Kantin erottaman moraalisen ja fyysisen universumin säilyttämällä ihmisen riippumattoman suvereenisuuden vaikka sitookin hänet taas osaksi kehittyvää kosmosta. Ekologinen imperatiivi puolestaan on kristinuskon rajojen yli laajennettu Albert Schweitzerilainen elämän kunnioitus.

Evoluutio on vastaus. Se on perimmäinen transsendoiva ja muuttava voima. Me olemme sen etenevä reuna ja kärki. Me olemme syntymässä oleva Jumala.

Skolimowskin ääni on pauhaava, jylisevä, vakava, hurmioitunut, kielikuvat toinen toistaan herkullisempia. Kirjan loppusivut hulmahtavat runoksi, ylistykseksi kosmokselle, jumalalle, evoluutiolle miltei pelottavassa määrin: kestääkö Skolimowski nietzscheläisen hurmionsa; potkaiseeko keinotekoisten imperatiiviensa tikapuunsa altaan, vai kuristuuko traagisesti ylimpien puolapuiden väliin? En näe hänen nauravan missään omalle rakennelmalleen. Se on vaaran merkki. Hän on minän kuumetilassa, oman näkemyksensä horkassa, hulluuden ja nerouden veitsenterällä, lähellä ratkeamistaan - kuten esimerkiksi sellaisille jylisijöille kuten Nietzschelle ja Freudin oppilaalle Wilhelm Reichille kävi.

Skolimowski on mainio esimerkki yksilön henkisen avautumisen kehityskaaresta, itsestäänselvyyksistä kuoriutumisesta korkean näkemykselliseen tilaan, jossa luonto ei enää huolehdi sokeastaan, vaan näkevä joutuu oman tajuntansa varassa itsevastuullisesti tasapainottelemaan oman eksistenssinsä rotkon reunalla.

Tutustumisen arvoinen herra.