Pois

Raimo Heino: Luonto lääkitsee. Suom. Arto ja Kirsi Ingervo. WSOY 1985.
Vilhelm Schjelderup: Lääkintätaito uusilla urilla. Suom. Arto ja Kirsi Ingervo. WSOY 1986.
Monika Struna ja Connie Church: Hiero itse! Suom. Pirjo Helasti. Tammi 1985.


TOHTOREILLE NIKOTTELEMISTA


Nukutusaineiden tultua keksityksi viime vuosisadan puolivälissä saivat lääkärit vasta ensi kerran sellaisia menetelmiä käyttöönsä, että millään muulla ammattikunnalla ei niitä ollut, ja siitä alkoi lääkärikunnan todellinen professio. Menneet vuosisadat oli taisteltu vaihtelevalla menestyksellä muita parantajia kohtaan, ja välillä oli heidän asemansa ollutkin yhteiskunnallisesti arvostettu, mutta ei sen vuoksi, että he olisivat osanneet jotakin ratkaisevasti enemmän kuin muut, vaan sattuivatpa milloin minkin yhteiskunnallisen taustavoiman turvin paikoitellen voittamaan eri hoitomuotojen keskeisen loputtoman kissanhännänvedon sairautta ja kuolemaa pelkäävien ihmisten sieluista. Prof. Hannu Vuori kirjoittaa Lääketieteen historiassaan (Gummerus 1979):

Käytännön lääkäri on toimija, ei filosofi tai tutkija. Hän tarvitsee kuitenkin työtään ja ajatteluaan organisoimaan käsitteellisen mallin, joka pelkistää monimutkaisen todellisuuden oleellisimpaan. Jos malli antaa hänelle käyttökelpoisia työkaluja jokapäiväistä työtä varten, ei hän piittaa paljonkaan siitä, että malli on liian pelkistetty eikä vastaa elämän todellisuutta. Lääketieteellinen malli on tässä palvellut häntä ihailtavan hyvin.

Kaikki parannusideologiat tunkevat todellisuutta omaan pussiinsa ja yrittävät ottaa valtaa niin koululääketieteeltä kuin toisiltaankin. Mihinkään ammattikuntaan ei kasaudu niitä kaikkein viisaimpia ja humaaneimpia. Traditionaalisen älykkyysmääritelmän (joka on juuri sitä mitä kadun mieskin älykkyydeksi tavallisimmin mieltää) mukaan kasautuu kyllä suurin joukko älykkäitä juuri koululääketieteen piiriin, kiukuttipa tämä tosiseikka tyhmempiä vaihtoehtoparantajia kuinka paljon hyvänsä. Mutta auttamisen jalosta taidosta ei älykkyys kerro tietysti vielä paljoakaan.


Järki kerrankin kourassa

Omassa elämässään nuhraantuneita lääketieteen kintuille omaa hätäänsä pissiviä pikkurakkeja löytyy joka terveyskaupasta ja luonnonlääkäritittelien takaa. Lääketiede pystyy kuitenkin monissa suhteissa ja monta kertaa tunkeutumaan erittäin paljon pidemmälle sairauksien syyketjuun ja todellisille alkulähteille kuin mikään muu parantamisen haara. Tämä johtuu mm. niin sille myönnetyistä määrärahoista kuin luonnontieteen tiukan mekanistisen ajattelutavan soveltamisestakin, josta viimeksimainitusta voi olla ja on arvaamattoman suurta hyötyä, mitä monet intuitioromantistiset luonnontieteiden reduktionismia inhoavat haaveilijat eivät millään haluaisi tunnustaa.

Ruotsissa toimiva suomalaissyntyinen luonnonparantaja Raimo Heino näyttää maallikkopohjaltaan, mikä se sitten lieneekään, hankkineen huomattavat tiedot myös traditionaalisen koululääketieteen alueelta.

Apropoo muuten härskein esimerkki jonka koskaan olen luonnonparantajien kouluttamattomasta sekoilusta (tai reportterin epätarkkuudesta) nähnyt oli aikoinaan Kalevassa, jossa luonnonparantaja selitteli toimittajalle, sanatarkasti jotta "Iskias on suurimpia hermostoja jonka vieressä on verisoluja".

Vaikka Heino koululääketiedettä tietysti syyttääkin, niin syytökset pysyvät harkituissa ja perustelluissa rajoissa, ja hän muistaa monta kertaa mainita apua löytyvän myös koululääketieteenkin puolelta: "... en aseta koskaan kysymystä, kumpi hoitomuoto on parempi, luonnonlääkintä vai koululääketiede. Kaikki etsimme totuutta lääkinnän alueella .... luonnonlääkinnän vanavedessä ilmestyy huijareita, jotka usein kätkeytyvät ostettujen tohtorintittelien taakse ja erilaisin 'rituaalein' yrittävät houkutella itselleen potilaita .... toisinaan on vaikea ratkaista, onko parannus tullut luonnonlääkinnällisen hoidon vai spontaanin tervehtymisen ansiosta".

Vaikka Heino täysin selvästi ampuu siinä yli, ettei parannusmenetelmiensä neutraaliin kritiikkiin pystykään, on hänen perusnäkemyksensä ihmiskehon toiminnan kokonaisuudesta miellyttävää luettavaa. Ja pirustako sitä tietää, jos silti kuluneen selän syy olisikin hammaspesäke ja iiriksen tummiin kohtiin lankeava valo lähettelisi piristäviä impulsseja iirisdiagnostiikan mukaiseen sitä kohtaa vastaavaan sairaaseen elimeen...

Heino on muodostanut mielikuvan ihmiskehoon eri sairauksien yhteydessä kertyvistä mitä erilaisimmista kuona-aineista, jotka vähitellen sakkaantuvat ja kyllästyvät kehon eri osiin ja lopuksi alkavat haittavaikutukset levitä muuallekin kehoon, jos prosessia ei saada pysäytettyä. Näin lyhyesti referoituna tämä ajatus tuntuu yksioikoisemmalta, kuin missä muodossa Heino sen esittää. Hän tavoittaa tällä mielikuvallaan (joka on eri asia kuin totuus) ihmiskehon eri osien ja kokonaisuuden välisen vuorovaikutuksen melkoisen elävällä tavalla.


Lääkäri vai runoilija

Heino tuntuu arkkikonservatiivilta kun norjalainen lääkäri Vilhelm Schjelderup (Harald Schjelderupin poika) päästetään irti. Heinon tyytyessä kainosti tavallisiin tauteihin ja klassisiin luonnonlääkintäkeinoihin ynnä diagnostiikkaan, on lukijan syytä pitää kiinni hatustansa kun Vilhelmi sekoittelee laserilla bioplasmaa sairausfilosofioittensa vuoristoradassa. Hänellä menee niin lujaa, että kriittisemmät saavat hurjastelijan näkyviinsä enää vain nenänvarttaan pitkin katsomalla.

Totuuden eri puolien minimimäärä on kaksi. Tämä kuvastuu näppärästi Schjelderupin esittämässä nasaalisen refleksiterapian esimerkissä. Sigmund Freudin ystävä Wilhelm Fliess keksi tämän nenän limakalvon ja sukupuolielinten välisen yhteyden, ja piti tätä luomustaan täysin totena. Myös Schjelderup esittää tämän seikan totena. Täysin toinen näkökulma löytyy viime vuonna suomeksi ilmestyneestä psykoanalyytikko Jeffrey Moussaief Massonin kirjasta Freud ja totuus - taistelu viettelyteoriasta (Kirjayhtymä 1985) jossa kuvataan Fliessin sairaalloista suuruudenhulluutta ja hänen ja Freudin folie a déux psykologisointeja Fliessin terapiallaan miltei tappamasta naispotilaasta.

Mikä lienee totuus, on tässä sivuasia. Olennaista on se, että liika vauhkoilu vie taistelevaan fanatismiin, liika kriittisyys taas kuolee pystyyn vanhan keskelle. Nopeimmin kulkee kehitys pitkin kultaista keskitietä loputtomassa, milloinkaan lakkaamattomassa, tasapainon haussa äärimmäisilmiöiden välillä.

Schjelderupia vaivaa tulisielujen tyyppitauti: Hän on menetelmäsokea. Hän näkee enemmän kuin arkitodellisuuteensa jähmettyneet, mutta ei niin pitkälle, että näkökentän laajetessa sekoittuva kuva jälleen kirkastuisi. Kun hän ei oivalla ihmisen välitöntä parantavaa voimaa toiseen ilman mitään menetelmiä, luulee hän suurimman jekun piilevän itse menetelmissä, ja koska miltei poikkeuksetta jokainen menetelmä antaa positiivisia tuloksia - tai ei siis menetelmä itse, vaan vain se innostus ja asiaanpaneutuminen, joka siihen liittyy niin tällaisen menetelmäkeräilijän mielestä maailma on pullollaan parantavia menetelmiä, joita ennakkoluuloinen lääketiede sitten hylkii. Keräilijä ei kuitenkaan itse huomaa, että häneltä itseltään puuttuu menetelmien tuolle puolen ulottuvan kokonaishahmotuksen kyky, jolloin hän antaa kunnian niille, joille se e i kuulu: menetelmille. Juuri samoin arvelevat monet eksentriseksootikot parantelijat jekun piilevän harjoittamassaan menetelmässä, eivätkä tajua oman kiinnostuksensa olevan se vahvin parantava tekijä.

Schjelderupin vaisto vie hänet hyvin lähelle pistettä, jossa perusirtautuminen kaikista menetelmistä tapahtuu. Hän hapuilee kokonaisuuden tajuamista kohti hologrammi- ja bioplasmakäsitteillä. Hän rakastaa erillään pidettyjen tieteen alueiden yhdistymisen merkkejä, filosofoi mielellään astrobiologiasta, biometeorologiasta, laserholografiasta.

Holografiasta on muodostunut hänelle kokonainen periaate. Kuten hologrammin pieninkin osanen sisältää täydellisesti kokonaisuuden, niin samoin myös ihmiskehon jokainen kohta heijastaa sen kaikkia muita kohtia. Niitä heijastavat tyypillisimmät vaihtoehtoparannusmenetelmät ovat vyöhyketerapia, korvalehtiterapia ja iirisdiagnostiikka. Hän ei kuitenkaan pysähdy ajattelussaan tähän, vaan näkee jo paljon syvemmän tason yhteyksiä kuin syyn ja seurauksen ketjun. Niinpä hän (itse sitä aina mainitsematta) sivuaa Einsteinin kenttää, Jungin synkronisiteettia (merkitys- vaan ei syy-yhteyttä), teosofien eetteriruumista, ylipäänsä niitä filosofioita, jotka kukin omalla tavallaan yrittävät tavoittaa tuon kokonaisuuden, jonka käsitteelliseksi ilmaukseksi sopii sangen hyvin juuri holografinen periaate, koska se on vielä sopivan neutraali, vielä raiskaamaton käsite.


*


Vaan mikä suomalaista kustantajaa vaivasi, kun viitsi hyväksyä tosi pohjanoteerauksen tiedon organisoinnissa? Ei siinä kaikki, että sellainen elementäärinen asia kuin sisällysluettelo puuttuu täysin. Kirjasta ei löydy myöskään hakemistoa. Kirjallisuusreferensseistä ei tietysti puhettakaan, mutta sehän saattaa olla Schjelderupin vika. Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan, joten kustantajan punakynään heittyy epäilyksen varjo.


*

Hupsuttelu on hupsuttelua, mutta juuri Heinon ja Schjelderupin kaltaisten asiaansa vakavasti paneutuneiden ihmisten enemmän tai vähemmän realististen kysymyksenasetteluiden langanpäistä keritään myöhemmin auki lääketieteen uudet suunnat, ottipa se aikaa vuosia tai vuosisatoja. Heitä ei voi tyrmätä sillä, etteivät he ylety tieteellisen tiukan kritiikin tasolle. Intoilijoiden vaisto saattaa silti viedä kohti havaintoja, jotka lujemmin hatustaan kiinni pitävät, mutta ikävä kyllä samalla sen silmilleen vetäneet tiedemiehet sitten aikoinaan voivat todentaakin. He ovat kuitenkin siinä mielessä pioneerityön tekijöitä, että he jatkuvasti penkovat sitä akanakasaa, josta sitten aikoinansa jyviäkin löytyy. Suurimmat tieteelliset loikat ponnistetaan mielettömyyksien astinlaudalta.


Mikseivät edes feministit reagoi?

Vallan huvittavia otuksia ovat Monika Struna ja Connie Church kirjassansa itsehieronnasta. Se on ihan sympaattinen kirja, ja sen periaatteet itsensä hieronnasta eivät sinänsä ole mitenkään vastustettavia vaan päinvastoin: on aivan hyvä jos joku innostuu tällä ruotsalaisen Pehr Henrik Lingin vuonna 1812 kehittämällä tekniikalla itseänsä vatkuttamaan. Lingin tekniikka puolestaan perustuu taolaisen papin Tao Shinsen tekniikkaan, joka puolestaan perustuu Do-Inin itämaisten periaatteiden pohjalle, joten sopivan jännittävän tyhjänpäiväisellä mystiikkapirauksellakin tämä paineluhieronta on maustettu. Tekijät toki sentään muistuttavat että keho on miellettävä kokonaisuutena, että kehon omia reaktioita ja toivomuksia on hieronnan aikana kuunneltava, että kirjan esittämät harjoitukset ovat vain ehdotuksia. - No niinhän se on.

Mikä kirjan sitten niin huvittavaksi tekee? Se on edelläolevasta huolimatta silti hengeltään kuin muutamasta naistenlehden numerosta samojen kansien väliin niputettu vääntelyohjeisto, joita olen äärimmäisen huvittuneena seuraillut ihmetellen, mikseivät naiset pahemmin reagoi tämäntyyppisiin loputtomiin nautakarjan lihanparannusohjeisiin. Enhän voinut tässäkään olla ääneen nauramatta kun luin "kämmenpuolella taputellen" ohjeiden "hyödyllisiä vihjeitä"-kohdalta, jotta ei sitten taputella niin voimakkaasti, että tulee mustelmia! Vihje on kieltämättä hyödyllinen. Tyyppipiirteenä tällaisessa kvasisotkussa on myös aivan merkillisten hyötyvaikutusten keksiminen. Mitä ihmeen hyötyä minulle olisi esimerkiksi siitä, että korvalehtien heiluttaminen ja venyttely virkistää korvien refleksejä? Taisivat tekijöiden omat korvalehdet heilua tätä kirjoitettaessa? Tyhjiin tyyppitokaisuihin kuuluu myös, että jalkojen pusertelu "hajottaa aineenvaihdunnassa syntyviä kuona-aineita". Mutta todella virtuoosimaiselle tyhjän hokemisen tasolle yltävät kirjoittajat todetessaan, että selän pistehieronta "auttaa säilyttämään hyvän terveyden".


Markku Siivola