Ne, jotka tahtovat uskoa johonkin pysyvään tässä maailmassa, koska tuntiviisarinkaan liikettä eivät ole koskaan nähneet, saavat nyt lisää todisteita, siitä että olen kirjallisuuden moottorisahamurhaaja, ihanteiden ja menetelmien ammattitappaja, joka kirjaa avaamatta murskaa sen, koska seuraavankin kirjan arvioin kolmessakymmenessä sekunnissa sitä avaamatta.

Katsotaanpa: tässä meillä on Tran Vu Chi'n kirjoittama "Wa-Do hyvän olon liikkeet". Eksoottinen nimi myy. Käännän kirjan ympäri. Takakannessa kirkuu ylimpänä punaisella: TORJU STRESSI JA SAIRAUDET HELPOLLA LIIKEHOIDOLLA!" Siis eräs variaatio aikoinaan mainoslehtisestä lukemastani ahteriasenteisesta "Harmoniaa Symbioosiin"-laitteesta, jonka piti muuttaman ikävät suolistokaasut mitä erilaisimmiksi viehkeiksi ääniksi ja tuoksuiksi. Lupaus helposta oikotiestä paratiisiin.

Kolme riviä alempana trikki kaksi: "Teos esittelee lääkärin kehittämän liikesarjan...". Ensimmäinen assosiaationi oli lääkärin skitsofreniaan sairastumisen yhden prosentin todennäköisyys kuten yleensäkin normaaliväestössä (statistikot kun laskevat epänormaalitkin normaaliväestöön kuuluviksi). Loput ovat sitten samanlaisia hessuja kuin kaikki muutkin.

"500 liikkeestä jokainen voi valita itselleen sopivat". Siis mekaaninen pilipalipalapeli osittuneelle aikamme ihmiselle. "Ne rentouttavat ja luovat hyvän olon tunteen". Tietysti. Ja tiedot, että kyseessä on Pariisin yliopistosta valmistunut, luonnonlääkintään ja stressitutkimukseen sekä Ranskassa että Japanissa perehtynyt henkilö hämäävät yksinkertaisen luulemaan, että on kyse jostain korkeatasoisemmasta ruumiinkulttuurista kuin naistenlehtiohjeiden kirjamuunnelmasta.

Tarkistin sitten sisällönkin: kuin kannetkin. Satoja piirroksia milloin mitenkin päin kiemuralla olevista nakupelleistä höystettyinä Wa-Don erinomaisuuden ylistyksillä ("Minä takaan, että se auttaa. Joskus saatat jopa hämmästyä, missä määrin...") ja väitteillä siitä miten mikin liike vahvistaa ja elvyttää mitäkin elintä ja että kyseessä on fakta homma: "Tutkimuksissa on todettu, että kasvojen, hiuspohjan ja käsien rentoutus vähentää aivojen kiihtymystä ja edistää unen saantia" tai että vatsan yläosan painelu parantaa ruuansulatusta ja myrkkyjen poistumista elimistöstä sekä helpottaa maksan veren kiertoa.

Voimisteluohjekirjana teos (kuten naistenlehdetkin) aivan hyvin puolustaa paikkaansa sellaisille, jotka ovat ruumiistaan likimain täydellisesti vieraantuneita. Toisaalta eivät hekään kirjasta apua saa, sillä he soveltavat ohjeita liian mekaanisesti.

Minuun teki hiljan aivan hirmu vaikutuksen eräs filmi jossa kengurut naivat. Tarkemmin sanoen niiden nainnin sosiaalipsykologia, mutta puran siitä itseäni jossain myöhemmässä kritiikissä tarkemmin, kun tuli tässä vain tämän sadannen tutkailemani hierontakirjan yhteydessä mieleeni, kuinka niistä voimista emme pääse eroon milloinkaan, vaan säälittävästi kengurujen lailla olemme niiden heiteltävänä.

Kunpa seksin päältänsä riisua vois.

Ei kuin munkki, ken suolansa kaataa pois

vaan kuin piinattu, väsynyt ihminen

joka levähtää tahtoo vain hetkisen.

Minua taas niin väsytti kun lontoolainen ammattihieroja Clare Maxwell-Hudsonin suuren hierontakirjan ensimmäisellä suurikokoisella lehdellä tervehtii kokosivun värivalokuva hieromisen saloista. Tällainen ensilehden kuvahan on kirjan koko logo, joten voimme olettaa hieromisen korkeimman asteen olevan kiipeäminen pelkkiin kalsareihin sonnustautuneena nuoren satiinipukeisen naisen petiin ja käydä sitten hänen sääreensä kiinni, kuten alhaaltapäin kivasti naisen pikkuhoususuikaleen peittämään reisien väliin suunnatun valoheittäjän kirkkaassa paisteessa voi selvästi todeta. Nainenkin näyttää tästä tykkäävän niin että.

"Avioliittoneuvoloissakin muistutetaan kosketuksen tärkeydestä. Sanotaan jopa, että avioerojen lisääntyminen johtuisi osaltaan fyysisen kontaktin läheisyydestä" alkaa kirja kerätä ideologisia pisteitä pussiinsa, sillä onhan jokaisen kirjan yritettävä selittää jos ei koko maailmankaikkeus niin ainakin osa siitä omalla filosofiallaan; miksi juuri ko. kirjan avulla pelastuu ja saa omakseen em. sängyllä makaavan prinsessan ja mieluimmin koko valtakunnan. Tämän vakuudeksi sisältää kirja vielä kolme koko aukeaman täyttävää kuvaa, ne kaikkein suurimmat, siis tärkeimmät koko kirjassa, ja niissä ei enää maskeerata mitään hierontaotteen näköiseen vaan sängyssä lotkottavan miehen ja naisen hiulailujen perusmotiiveista ei voi enää erehtyä, onpa kukin kuvista saanut saatteekseen vielä kolmeen kaisbonjaathihihii-pisteeseen loppuvat lauseetkin, kuinka kevytkin kosketus, rauhoittaa, viihdyttää, sulostuttaa, lähentää...

Muu osa kirjasta on sitten niitä tavanomaisia hierontakuvia, sisältääpä teknoinhon tulevan aikakauden ensimmäisinä merkkeinä nykyään miltei pakollisen itävetoisen osan, tällä kertaa pääasiassa Shiatsun, josta äskettäin on julkaistu aivan erillinenkin Suomessa kirjoitettu opas (John Lewis: Opi Shiatsua. Tammi 1988). Myös Lucinda Lidell käsitteli raikkaan seksikkäästi Shiatsua ja vyöhyketerapiaa hieronnan yhteydessä (Hieronta. Weilin+Göös 1986). C M-H:kin kertoo vyöhyketerapiasta eli kaiken parantavasta jalkapohjahieronnasta, muttei sentään esitä ihmisen tsakra- ja aurakarttoja kuten Lidell. Hänen erikoisuutensa ovat eteeriset öljyt hieronnan apuna, onhan niiden tehokin "todistettu tutkimuksin".

Tietysti hieronta on mukavaa, kaikkihan sen tiedämme, ja auttaahan se vainajaa surevaa omaistakin kaikkien fyysisten vaivojen lievennyksen lisäksi, jos sanojen avulla ei toista tunnu tavoittavan. Kunhan ei liian äkkiä kiinni käy, vaan tekee sen kuin C M-H. Jokainen taidollaan taaplatkoon.

Markku Siivola