Matti Bergström: Vihreä teoria. WSOY 1984. Alitajunnan neurofysiologiasta. Luku kirjasta Tietoisuus ja alitajunta, WSOY 1984.

Aivorungon entrooppisen sattumageneraattorin tuottaman järjestäytymättömän ja informaatiota sisältämättömän muodon tuolla puolen olemisen eksistenssin signaalikuohujen hyökyessä kohti isoaivokuoren kylmänkirkkaan, tietoisen tajunnantilan negentrooppista informaatiopitoista järjestäytynyttä impulssivirtaa ne vihdoin hyrskyvät yhteen hakien ikuisesti keskinäistä tasapainoaan ihmisessä, muodostavat tiedon ja eksistenssin, rationaalisuuden, irrationaalisuuden, yingin ja yanin toisiinsa kietoutuneet polariteetit, darwinistisen kamppailun mikronäyttämön näyttäytyen makrotasolla käyttäytymisenä.

Hirmuisen selvää? Rakennelma on kuitenkin tarkemmin selitettynä ja mietittynä viehättävän looginen ja johdonmukainen (joka ei kuitenkaan tarkoita paikkansapitävyyttä), Bergströmin vuosia niin puheissaan kuin kirjoituksissaan lanseeraama, vaikkakin tämän mikro- ja makrotason välillä liian hillittömästi hyppivän teorian ajatusrönsyistä lienevät tunnetuimpia Bergströmin varoittelut liiallisesta informaatiopaineesta, yhteiskuntamme arvoinvaliditeetista ja valintakapasiteetin puutteesta.

Reikä professorin pussissa

Laihansitkeä professori Bergström, piikki säädyllisen neurofysiologian lihassa, taisi tehdä kollegoilleen sen viimeisen tempun kun keskellä kesäpäivää vuonna 1983 Vihreän teorian sattumageneraattoriin putosi, näki, koki ja kirjasi niin kummia ettei edes Nummisuutarin Esko humalassa. Älyn umpipussin repeytymästä ropsahti Bergström omiin aivoihinsa elämän vastakohtaisuuksien kamppailua seurailemaan ja ottamaan niihin osaa hiukan kuin C.G.Jung aikoinaan kun kirjoituspöytänsä ääreltä omaan sisäiseen elämäänsä hyppäsi. Aika ja paikka järkkyvät juuriltansa kun Vihreän teorian vanha Huma(nisti) johdattaa Bergströmin aistien portilta aivomaailmaan seuraamaan sattuman ja järjestyksen, tiedon ja puhtaan olemisen, rationaalisuuden ja irrationaalisuuden, vihreän elämän ja harmaan teorian yhtymistä vihreäksi teoriaksi, loputtomaksi dynaamiseksi kuohunnaksi, eläväksi ihmiseksi, jota ei jäädytä harmaan teorian kirkkaankylmä kuolema eikä vihreän elämän järjestyksetön kaaos.

Mistä pussi piti?

Bergströmin pussi repesi toisesta paikasta kuin odotin. Kirja "Aivojen Fysiologiasta ja psyykestä (WSOY 1979)" oli ensimmäinen suuren yleisön tietoon tullut kokonaiskuvaus Bergströmin poikkeuksellisen rohkeasta ristiretkestä päin totuutena pidettyjä aksioomia. Siinä sai jo aika ja paikka kyytiä ja psyyke levittäytyi kaikkeen olevaiseen makrotilana vastakohtana hermoston solujen signaalitapahtumien mitattaville mikrotiloille.

Mutta pussin pohja tuolloin piti. Bergström takertui kiinni laaduttomaan lukuavaruuteensa, ainekseen ilman muotoa, aikaa ja paikkaa. "Kysymykseksi jää, mitä ovat nämä puhtaat luvut, jotka täten voivat toteuttaa sekä psyykkisen että fyysisen todellisuuden", toteaa hän katsellessaan teoriansa juurien uppoavan tuossa kohdassa tuntemattomuuteen ja kaipaillen matemaattisen joukko-opillisen tutkimuksen Sesamsanaa. Vaan tuosta paikasta ei älyn umpipussi revennytkään. Bergströn pitää edelleen kiinni perusaksioomistaan ollen siinä suhteessa tietogeneraattorinsa orja sallimatta aivorunkonsa tulla tekemään tepposia hänen siloitellulle järjestelmälleen. Niinpä hän kaikessa värikkyydessään on jo vuosia toistellut samoja asioita ilman uutta luovuuden tuulahdusta.

Hän kyselee edelleen, mistä edellämainitut dualismit, nuo kaksi keskenään taistelevaa voimaa kumpuavat, ja tarjoaa taas samaa vailla mitään aika- ja paikkaulottuvuuksia olevaa puhtaista luvuista muodostuvaa joukko-opillista avaruutta, joka täyttyy muodolla ja ulottuvuuksilla vasta fyysisen ja psyykkisen alueella. Vaan Bergström on liian suuri henki noin pieneen pussiin - joka tavanomaisen tieteellisen pohdinnan ahtauteen verraten on kuin Pietarinkirkon kupoli rasvatahraisen munkkipussin rinnalla. Repeämä tapahtui ehkäpä vielä kauniimmalla tavalla, kuin mitä lukuavaruususkonnosta luopioitseminen olisi voinut tuottaa: hänet valtasi äkkiä kirjoittamisen pakko. Hän sulkeutui kaupunkiasuntoonsa ja alkoi kirjoittaa tyylillä, jota ei ennen ole käyttänyt, ja sanojen virratessa kuin itsestään kirjoitti hän kirjansa yhtäpäätä valmiiksi mitään muuttamatta. Voiko olla kauniimpaa aivorungon sattumageneraattorin purkausta harmaan aivokuoren jään läpi! Puhdasta mediumismia, sanoisivat paraseurojen mummut.

Bergstömin uskon yksi aksiooma ovat myös itse aivot. Silloinkin kun hän tähyää Human kanssa sinisenpunaisten vuorijonojen takaiseen Ulkopuoliseen, jossa lakkaa aika ja paikka, jonne ei edes voi mennä, koska ei ole paikkaa johon voisi mennä, eikä sanoja ja sanattomuutta, ei edes olemista, säilyy aivojen todellisuusharha. Bergström on muodostanut mielikuvan aivoista ja sen tapahtumista, täysin yhtä subjektiivisen kuin aistimus mistä muusta tahansa asiasta on. Mutta komeasti hivuttautuu Bergström teoriansa suojassa mysteerin maaperälle, vaikkei älynsä suojakilpeä kokonaan alas laskekaan. Analytiikan hämähäkinseitti peittää vielä hienokseltaan tätä miestä, joka Vihreän teorian purskahduksellaan kuitenkin osoittaa elävänsä enemmän kuin useimmat muut. Hänen analyysinsä oli vienyt hänet jo vuosia sitten niin lähelle alueita, joilla analyysilla ei enää mitään tee, että tämä luovuuspurske ei enää ollut hämmästyttävä. Organisoidun muodon vaatimuksen hirttoköysi vihdoin katkesi. Vihreän teorian fantastisella aivosatumatkalla mitä merkillisimpien maisemien ja tapahtumien läpi hän osoitti puhuvansa ihmiseen juurittunutta vihreää teoriaa. Vihreän teorian sattumageneraattorivyörystä löytyvät aivan samat asiat kuin Bergströmin tietogeneraattoripuolen sylkäisemä artikkeli Alitajunnan neurofysiologiasta Kojon & Vuorisen koostekirjassa Tietoisuus ja alitajunta. Nyt vuodenvaihteen tienoilla on Bergströmiltä odotettavissa uusi tietogenerantti nimeltään Aivojen evoluutio, oppikirjaksi tarkoitettu, jatkoa teokselle Aivojen fysiologiasta ja psyykestä.

Synteettinen analyysi

Hän luettelee nerokkaiden aivojen omistajia: Pythagoras, Cantor, Freud, Jung ja Einstein. Jungin näkemyksestä hän löytää eniten yhtymäkohtia omaan teoriaansa. Freud rakensi teoriansa palapeliä osasista alhaalta ylöspäin näkemättä kokonaisuutta. Jung taas kiteytti kokonaisuuden kokemuksensa laavavirtaa analyyttisimpiin osasiin, liikkui tavallaan ylhäältä alaspäin. Bergström on näiden kahden herran välimailla sinnitellen teoriallaan ja teoriansa kelmussa ylöspäin samalla Vihreän teorian vyöryjä kokien. Hän yrittää vielä käydä tiedemiehestä kuten Jungkin, mutta vielä muutama Vihreä vyöry lisää toivottavasti - niin saamme nähdä aina vain kauniimman yhdistelmän intuitiivista taiteilijaa ja älylliseen erittelyyn pystyvää tiedemiestä.